Popklassikot 1993

#5 Depeche Mode – Walking In My Shoes

Depeche Mode: vasemmalta Dave Gahan, Andy Fletcher, Martin L. Gore, Alan Wilder.

Jotkut oikeudenkäynnit eivät vaadi todellista rikosta tapahtuakseen, sillä ne ovat olemassa vain kokijansa päässä. Riittää, että kertojaa itseään häiritsee toimintansa, tai että hän olettaa muiden tuomitsevan käytöksensä. Depeche Moden Walking In My Shoes näyttäytyy ehkä alkuun kertojansa syyttäjilleen tarjoamalta puhtaan omantunnon julistuslaululta, mutta oikeastaan se on surullisen vainoharhainen, pelkkiin olettamuksiin perustuva palopuhe.

”I would tell you about the things
They put me through
The pain I’ve been subjected to
But the Lord himself would blush
The countless feasts laid at my feet
Forbidden fruits for me to eat
But I think your pulse would start to rush”

Sanoitus lataa heti alkuun ennakkoluulot tiskiin. Ei ole mitään näyttöä siitä, että kukaan on tuomiolla, tai että ketään edes kiinnostaisi, mitä kertoja on mennyt tekemään. Laulun kertoja on kuitenkin jo vakuuttunut, että huonostihan siinä käy, jos hän paljastaa syntinsä, varmaa on vain, että jotain on nyt tullut tehtyä. Jotain karmivan pahaa.

Eikä syntilistan kasvamista tarvitse edes odottaa kauan. Heti kertosäkeen alustuksessa kertoja sortuu yhteen synneistä yleisimpään, nimittäin ylimielisyyteen. Vaikka syntilista on hänen itsensäkin mukaan pitkä, niin katumusta on turha odottaa, sillä eihän hölmö kuulija voi tietää, millaista on olla tämä synneissään rypevä syytetty:

”Now I’m not looking for absolution
Forgiveness for the things I do
But before you come to any conclusions
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes”

Oikeastaan Walking In My Shoesin kertoja on jokseenkin raivostuttavan omahyväinen tyyppi. Hän on nimittäin varma, että kuka tahansa tekisi aivan samat mokat kuin mitä hän on tehnyt.

”You’ll stumble in my footsteps
Keep the same appointments I kept
If you try walking in my shoes
If you try walking in my shoes”

Missään kohdassa kappaletta ei toki kerrota, mitä ovat nämä synnit ja kiusaukset, joiden parissa kertojamme on joutunut rypemään ja kärsimään, mutta jos asiasta täytyy oikein julkisesti puhua, niin tuskin tässä mistään omenavarkaissa käymisestä on kyse. Varsinkin kun syytettymme sortuu vielä ennen kertosäkeen viimeistä toistoa klassiseen marttyyritemppuun ja väittää kohtalon tehneen hänestä syntipukin sekä vetoaa pohjimmiltaan hyviin aikeisiinsa:

”Morality would frown upon
Decency look down upon
The scapegoat fate’s made of me
But I promise now, my judge and jurors
My intentions couldn’t have been purer
My case is easy to see”

Tragikomiikkaa tarjoilevan kertomuksen kaari on herkullinen, sillä kaikki perustuu olettamaan. Syntiensä kanssa tuskaileva kertoja on selvästi haavoittuvainen ja pohdinnoissaan koskettava, mutta samalla narkkarin tai kleptomaanin lailla pakonomaisesti pahat tekonsa parhain päin selittävä ja omille virheilleen sokea vainoharhailija. Juuri siksi Walking In My Shoes on myös herkullinen metafora esittäjiensä koukeroisesta tilanteesta erään aikakauden lopulla.

Depeche Mode oli Songs of Faith And Devotionin ja sen sisältäneen Walking In My Shoesin julkaisun aikaan siihen astisen uransa lakipisteessä. Grungesta ja teknosta sointiinsa vaikutteita suodattanut levy oli edeltäjäänsä Violatoria rohkeampi, joskin tekijöiltään looginen askel uuteen suuntaan. Yhdessä nämä levyt olivat tehneet bändistä maailmantähtiä. Uutukaisen myötä jopa 1980-luvun lopulla mielenkiintonsa yhtyeeseen menettäneet britit olivat jälleen kiinnostuneet siitä.

Tämä oli yhtyeelle sekä hyvästä että pahasta. Taloudellinen menestys oli tottakai kaikille mieleen, mutta samalla yhtyeen sisäinen eripura ja etenkin laulaja Dave Gahanin huumeriippuvuuden mukanaan tuomien ylilyöntien täyttämä rocktähteily alkoivat jyrsiä Depeche Moden perusteita peruuttamattomasti. Songs of Faith And Devotionin markkinoimiseksi tehdyt haastattelut olivat ensimmäinen kerta, kun yhtyeen jäsenet eivät puhuneet näissä promotilaisuuksissa toimittajille yhdessä, vaan jokainen teki osuutensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Gahanin kohdalla tämä tarkoitti muun muassa jokseenkin huuruisten haastattelujen antamista hotellihuoneesta käsin.

Menestyksen tuomat sopeutumiskivut huipentuivat vuonna 1995, kun Depeche Moden kantaviin voimiin kuulunut Alan Wilder lähti lätkimään bändistä. Siksi Walking In My Shoes vaikuttaa näin jälkikäteen eräänlaiselta oletetun lopunaikojen alun julistukselta. Yhtye oli saanut kaiken ja kokeillut kaikkea niin lavalla, studiossa kuin jäsentensä yksityiselämässä. Mitä muuta kaikki syntisyyden hedelmät tarjottimella eteensä saanut, miljoonien palvoma yhtye voi tehdä kuin kääntyä lievästi vainoharhaisena itseensä ja olettaa, että joku tulee vielä tuomitsemaan kaiken tämän elostelun?

Vaikka yhtyeen menestys ei suinkaan loppunut tähän kappaleeseen, kiteytyy Walking In My Shoesissa kaikki se epävarmuuden, epäilyn ja saavutettuun asemaan sopeutumisen mukanaan tuoma ristiriitojen aallokko, jossa Depeche Mode tuona aikana luovi. Siinä on jopa tiettyä ylimielisyyttä, jonka kanssa me tavalliset kuolevaiset vain joudumme elämään. Joistain syntisistä ei voi olla pitämättä, vaikka ne vähän ärsyttäisivätkin.

http://www.youtube.com/watch?v=-4YEW8uibkY