Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#49 Arto Tuunela

Arto Tuunela on ilmeisen "höyryissä".

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Major Label löytyy eräänkin ihanaksikin kutsutun sponsorin agentuurin listoilta, mutta ei näytä olevan keikkoja tällä periodilla. Sen sijaan Pelle soittaa Unitedin kanssa Seinäjoen Vauhtiajot-klubilla Ilonassa.

Arto Tuunela on yksi 2000-luvun yllättävimmistä menestystarinoista suomalaisessa popissa: arvostettu ääniteknikko ja metalliin päin (Major Label) kallellaan oleva rockmuusikko, joka yhtäkkiä lyö kaikki ällikällä tekemällä suomenkielisen poplevyn, jonka tasoisia ilmestyy harvoin, jos silloinkaan.

Pariisin Kevät pelmahti suomipopin pelikentälle kolme vuotta sitten, äkkiarvaamatta. Itse kuulin yhtyeestä – tai ”yhtyeestä”, sillä tuolloin kyse oli vielä Tuunelan sooloprojektista, johon kukaan, artisti mukaan lukien, ei oikein osannut suhtautua – ensimmäisen kerran, kun sain kouraani sen demo-ep:n.

Mitä kummaa, hämmästelin levyä kuunnellessani. Jos hektinen Tuu rokkaan mun tanssilattiaa kuulostikin ensihetkistä lähtien suorastaan raivostuttava(n tarttuva)lta, sai sulavasti nakuttava Samoilla raiteilla ymmärtämään välittömästi tämän romanttisesti nimetyn mysteeriartistin lahjakkuuden.

Pariisin Kevään Meteoriitti-esikoinen oli skitsofreenisessä sekavuudessaan yksi vuoden 2008 virkistävimpiä albumeita. Levyllä soi samanaikaisesti moderni ja ”vanhoista hyvistä ajoista” muistuttava popmusiikki, joka elektronisuudestaan ja ”studiomaisuudestaan” huolimatta hengitti orgaanisesti, vapaana särökitaravallien ja kovalevyrockin kahleista.

Samoilla raiteilla ei ollut levyn ainoa helmi. Myös sellaiset samanaikaisesti naiivin lapselliset ja haikean romanttiset kappaleet kuin Pentti Holappa ja Pikku Huopalahti, joissa rakastutaan mallinukkeihin ja valitaan kassajono myyjäneidin kauneuden perusteella, saivat klassikkotutkan värähtämään.

Lopullisesti Pariisin Kevät lunasti paikkansa 2000-luvun suomipopin eliitissä, kun se vihdoin kesällä 2010 suostui vääntäytymään keikkalavoille. Matka, joka käynnistyi Joensuun Ilosaarirockista, on johdattanut Pariisin Kevään voitosta voittoon ja nostanut yhtyeen menestyksen aivan uudelle tasolle; mieleen tulevat ajat, jolloin ”jengi tajusi” PMMP:n.

Astronautti-albumin (2010) jättihitti Tämän kylän poikii toi suomalaisten sananparteen lentävän lauseen:

”Hei mutsi,
mä en oo syöny mun lääkkeitä”

Sille riittävän monta kertaa altistuttuaan moni tolkun ihminen päätti julistautua Pariisin Kevään vihaajaksi. Mikäs sen hauskempaa, omapahan on menetyksensä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress