Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#47 Clint Mansell

Clint Mansell nyt.

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Väliin vähän korkeakulttuuria. Joutsenlampi-baletti Finlandia-talolla 3.12. Toivottavasti tyypit ei flippaa yhtä pahasti kuin Black Swanissa!

Hitchcock/Herrmann. Fellini/Rota. Leone/Morricone. Greenaway/Nyman. Lynch/Badalamenti. Burton/Elfman. Mitä ohjaaja–säveltäjä-kaksikoita ikoniseen listaan uskaltaisi lisätä 2000-luvulta?

Ensimmäisenä mieleen tuleva kandidaatti on parivaljakko Aronofsky/Mansell, jonka kollektiivinen nerous on tuottanut jo viisi toisistaan suuresti eroavaa, mutta yhtä lailla onnistunutta elokuvaa.

Clint Mansellin keskeinen soundtrack-idea Requiem for a Dream -elokuvassa oli kamarijousien yhdistäminen elektronisiin elementteihin. Tummanpuhuvan äänimaailman päällä sinnikkäästi toistuvat yksinkertaiset melodiset koukut luovat assosiaatioita minimalismiin, mutta myös Mansellin pop-menneisyys on kuultavissa.

Clint Mansell silloin.

Vanhan liiton scores-eppien sekaan tuoreutta kiitellyillä soundtrack-syrjähypyillään tuoneiden Jonny Greenwoodin ja Trent Reznorin tavoin myös Mansellilla on bänditausta. Kymmeneen vuoteen Pop Will Eat Itselfin keulakuvana mahtui brittilistasijoituksia samplepohjaisella indiedancerockilla, räppäystä rastat päässä ja industrial-vaikutteita Reznorin Nothing-levymerkillä. Lopulta yhtyeen nimen ennustus kävi ilmeisesti toteen, ja Amerikka ja elokuvat kutsuivat.

Audiovisuaalisuuden onnetar saattoi Mansellin Darren Aronofskyn aisapariksi, ja yhteinen debyytti Pi valmistui 1998. Sopivasti riipivä migreenielektro yhdistettynä kabbalamatemaattiseen juoneen sai pään sekaisin, ja kummankin nimet iskostumaan tukevasti tajuntaan.

Molempien suuri läpimurto koitti nopeasti jo seuraavan elokuvan myötä – Requiem for a Dream (2000) oli scoremittakaavassa suuri hitti. Kronos Quartetin kolkon dramaattiset staccato-jouset säestivät kaiken aikaa painostavammaksi yltyvää addiktiokuvausta ja pauhasivat päässä vielä pitkään kauheuksien poistuttua verkkokalvoilta.

Elokuvan keskeinen teema Lux Aeterna alkoi elää omaa elämäänsä lukuisissa mainoksissa, joista laajimmin pauhasi sävellyksen uudelleenorkestroitu versio Lord of the Ringsin keskimmäisen osan trailerissa. Tyylillisiä pastisseja tuntuu tulevan nykyään vastaan joka toisen synkkämielisen toimintaelokuvan mainoskampanjassa.

Seuraava Aronofsky-yhteistyö The Fountain (2006) jakoi elokuvapiirien mielipiteet ja kavahdutti kyynisimpiä, mutta soundtrack on koskettavuudessaan ehkä säveltäjänsä hienoin. Mansell naittoi Kronos Quartetin yhteen Mogwain kanssa, ja lopputulos on juuri niin pakahduttavan eeppisesti postrockahtavaa kauneutta kuin vain voi kuvitella.

Tuottelias Mansell on päätynyt tekemään myös vähemmän ikimuistettavaa musiikkia vähemmän ikimuistettaviin elokuviin (Sahara?, Doom?), mutta ainakin Duncan ”Zowie Bowie” Jonesin mainioon Moonin (2009) ääniraita toimii.

Edustavin jälki on kuitenkin edelleen syntynyt Aronofskyn kanssa. The Wrestlerin (2008) musiikki tosin taisi hieman jäädä rujon realismin ja Mickey Rourken roolityön varjoon, ja upean Black Swanin (2010) vaikuttavuudesta suuri osa menee toki herra Tsaikovskin piikkiin. Mutta kenties yhteistyö onkin vasta alussa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Death is the Road to Awe elokuvasta Darren Aronofskyn elokuvasta The Fountain (2006).

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress