Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#46 Antony Hegarty

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Popin ja taiteen rajamaastossa seikkailee myös 6.12. esiintyvä Patrick Wolf.

Tavastia, syksy 2005. Suljen silmäni ja nousen lentoon. Ympärilläni väreilee satumainen ääni. Siinä on traagisuutta ja teatteria, lempeyttä ja kärsimystä. Ääni kannattelee minua kuin höyhentä. Tunnen että ympärillä on muitakin, yleisö on kuin yksi suuri organismi, jota ääni soittaa.

Kun laulu loppuu, laskeudun alas. Avaan silmäni ja näen monta hurmioitunutta katsetta. Aivan kuin kukaan ei osaisi sanoa, kuka heitä on heitellyt, mikä heitä on koskettanut. Mutta kaikkien silmät kertovat, että mieli on täyttynyt ilmalennon aikana.

Herra Hegarty.

Tämä on yksi niistä keikoista, joita en tule unohtamaan.

Ääni on lähtenyt liikkeelle pianon juuresta. Koskettimiin nojaa homssuinen ja pullea hahmo, jonka puheääni on samanaikaisesti matalan karismaattinen ja äidillisen hellä. Läpimurtolevyllään hän ilmoittaa olevansa lintu, mutta ei kerro lajiaan. Kun musiikki nostaa puheen jälleen lauluksi, lajinmääritys muuttuu lopullisesti mahdottomaksi.

Ääni väreilee ilmassa kuin kehrääjän hyrinä, mutta siinä on myös mustarastaan herkkää haikeutta, viitakerttusen notkeutta ja kuovin särkynyttä tuskaa. Nyanssit kasvavat tunteeksi, joka murtautuu kategorioiden ja sanojen ulkopuolelle. Laulu kielii erityislaatuisesta olemisen muodosta, jostakin hyvin henkilökohtaisesta ja samalla tavoittamattomasta.

Antony Hegartyn taide perustuu identiteettien murtamiselle. Kun hän ilmoittaa lähes operettimaiseksi dramatisoituneella falsetillaan olevansa lintutyttö, kyse ei ole provosoinnista tai shokkiarvon metsästämisestä. Kyse on aidosta tarpeesta etsiä ja esittää vaihtoehtoja. Uuden löytäminen merkitsee vanhan jättämistä, vanhan jättäminen vangitsevaa vapautta.

Vapautumiseen liittyy tuskaa, jopa tuntemattoman pelkoa. Silti Hegarty laittaa itsensä likoon. Rohkaisevia sanoja ja uusia katsantokantoja jakaessaan hän ei arkaile heittäytyä sijaiskärsijäksi. Hän valjastaa minuutensa kokonaisvaltaiseksi aistielimeksi, joka altistuu maailman väreilylle ja välittää havaintonsa puhtaina tunteina. Tunteiden ilmimuoto on Heggartyn ääni, yksi 2000-luvun hienoimmista instrumenteista.

Koska tunteita on paljon, sopii äänikin moneen paikkaan. Heggarty on ollut suosittu vieras niin aikalaistensa levyillä kuin konserttilavoillakin. Levyjensä teemat hän on ulottanut sukupuolisuuden kysymyksistä ihmiskunnan ahneuteen ja huoleen maapallon puolesta. Vaikka arvot ovat pehmeitä, ovat teemat kovia, häiritseviäkin. Hegartyn läsnäolon pumpulimainen illuusio on vain todellisuuden toinen puoli. Musiikin tuoman hyvän olon rinnalle jää usein kummittelemaan jonkinlainen taustasärky.

Hegarty ei nouse identiteettileikeissään muiden yläpuolelle. Pikemminkin hän poimii kuulijan käteensä ja kiertyy tämän ympärille barbapapamaiseksi pehmeäksi pinnaksi kokemuksen ja todellisuuden välille. Hänen kosketuksensa on hellä, vaikka samalla sen alta aistii itseään ruokkivan ristiriitaisuuden.

Musiikissa on yhtä monta tasoa kuin esittäjässäänkin. Siksi Hegartyn laulut kannattaa omaksua harkiten, oma ruumis ja identiteetti musiikin mittariksi viritettynä. Rauhallinen hetki albumien parissa on hyvä alku. Kun tunteiden antaa hengittää samassa tahdissa levyn kanssa, olkapäissä alkaa tuntua pientä kutinaa. Jossakin vaiheessa selässä häivähtää siiven lehahdus. Levysoittimen päälle leijailee sulka.

Vielä huikeammaksi kokemus kasvaa konsertissa. Kun tunteensa vie samaan saliin muiden ihmisten tunteiden kanssa, elämys on lähellä pyhää, vaikka sitä ei sanallisesti jakaisikaan kenenkään kanssa. Näissä oloissa tarkentuu myös Hegartyn hahmo. Hän keinuu ja heittelehtii pianonsa ääressä, antaa äänensä kasvaa suureksi, pyöriä ilmassa, koskettaa, suodattua hitaasti osaksi kuulijoiden elämää. Jouset ja rytmisoittimet kiinnittyvät musiikkiin, kasvattavat sitä entisestään.

Kun laulu loppuu, Antony nauraa ja kertoo syvällä puheäänellään pienen vitsin. Ja juuri tässä kiteytyy koko musiikin sanoma. Tunteiden maailmaan on helppo lähteä, sieltä on helppo ottaa jotakin mukaan ja sieltä on helppo palata hieman rikkaampana. Vaikka lähtöön ja paluuseen liittyy aina häivähdys surumielisyyttä, Antony Hegartyn musiikin pohjimmaisena antina on sittenkin lohtu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress