2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#45 The Divine Comedy – Our Mutual Friend (2004)

Tähän kuvateksti.

Love hurts, tietää Neil Hannon.

“Then privately we danced
We couldn’t seem to keep our balance
A drunken haze had come upon us.
We sank down to the floor
And we sang a song that I can’t sing anymore
And then we kissed and fell unconscious”

Vuonna 2004 Neil Hannonin johtama The Divine Comedy oli niin sanotusti tienristeyksessä, nyrkkeilykehän köysissä, kahden eri taidesuunnan loukussa. Brittipop oli tuonut 1990-luvulla Hannonille rintataskullisen pikkuhittejä ja rahakkaan EMI-sopimuksen pois ensimmäiset kuusi albumia julkaisseelta Setantalta.

EMI-debyyttiään Regeneration (2001) varten Hannon olikin vaihtanut pukunsa farkkuihin ja koonnut ympärilleen ihan oikean bändin. Nigel Godrichin tuottama albumi olikin rosoinen, riisuttu ja leikkisiä edeltäjiään vakavampi levy, jonka piti pohjustaa Hannonille uusi ura vähintään keskiraskaan sarjan albumibändinä.

Hieno albumi menestyi kuitenkin varsin vaatimattomasti, joten Hannon oli seuraajaa pohtiessaan ongelman edessä. Pitäisikö hänen myöntää tappionsa ja kaivaa uudelleen kaapista vanhat vetimet ja suuret jousisovitukset?

Our Mutual Friendiä ei tarvitse kuunnella kuin noin kolme sekuntia huomatakseen kuinka kävi. Kappale, jota mielisairasta kyllä ei koskaan julkaistu singlenä, lepää koko liki sekuntia vaille kuusiminuuttisen kestonsa ajan fantastisen jyhkeän, neoklassisisti Michael Nymanin mieleen tuovan jousikuvion päällä kuin divaanilla.

Biisi todentaa myös hienosti Hannonin taidon sanoituksellisen draaman rakentamisessa. Jälleen kerran kyse on romanttisesta petoksesta – vakioteema Divine Comedylla – kun kertoja iskee pubista naisen, vie tämän ystävänsä luo jatkoille, aloittaa sohvalla muhinoinnin, joka keskeytyy sammumiseen, ja aamulla herätessään löytää naisen ystävänsä sylistä. Tavallinen, surullinen ja hieman nihkeäkin tarina siis, vaikka Charles Dickensin romaanilta lainattu nimi antaakin sille kirjallista painoa. Mutta popissa esillepano onkin kaikki kaikessa, ja Hannonin käsittelyssä promillepitoinen ”petos” muuttuukin elämää suuremmaksi draamaksi, jonka kaikkisessa pateettisuudessaan on sekä keski-ikäinen että teini-ikäinen.

Kaiken triviaalin lemmendraaman keskeltä paistaa yksi traaginen säe: ”and we sang a song that I can’t sing anymore”. Tulkitsen Hannonin tarkoittaneen jonkinlaista metaforista ”rakkauden oodia”, johon laulun kertoja ei enää kykene, koska onneton tapaus on saanut hänet menettämään uskonsa naisiin, rakkauteen, pidäkkeettömään intohimoon.

Silti sen voi mieltää myös ikääntyvän popkirjoittajan ahdingoksi, kun nuoruuden bravuureja on mahdoton toistaa ja uusia vaikea opetella. Eipä siis ihme, että viime vuosina Hannon tuntuukin keskittyneen kriketistä lauluja kirjoittavaan sivuprojektiinsa Duckworth Lewis Method.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
The Divine Comedy – Our Mutual Friend

Bonus!

The Divine Comedylta äänestettiin myös kappaletta Absent Friends.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress