2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#44 Gorillaz – Feel Good Inc.
 (2005)

Tähän kuvateksti.

2D, Murdoc, Noodle ja Russel.

Jamie Hewlett piirsi bändin, jota Damon Albarn voi soittaa mielensä mukaan.

”Hahahahahahahahahahahahahaaaa…
…Feel Good”

Nimittelivät Damon Albarnia 1990-luvulla opportunistiksi. En ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään miksi.

Onhan ensimmäinen Blur-levy osittain häpeilemätöntä Madchester-keinuntaa, ja tuskin Albarn sattumalta päätyi brittipopin kansikuvapojaksi, kysykää vaikka Luke Hainesilta. Mutta kaikesta huolimatta Albarn ei mielestäni sovi opportunistin määritelmään. Hän ei pyrkinyt ”periaatteettomasti, arvoista välittämättä käyttämään ympärillä vallitsevaa tilannetta hyväksi”, sillä Albarnin tekemisiä näyttäisi alusta asti ohjanneen selkeä periaate luoda kunnianhimoisia ja koskettavia popkappaleita: Sing, For Tomorrow, Universal, Beetlebum, Tender ja Out Of Time, vain muutamia mainitakseni.

Kaupallisessa mielessä ja miksei myös sisältönsä puolesta globaalisti merkittävin Albarnin musiikillisista aikaansaannoksista on ollut hänen 1990-luvun lopussa yhdessä sarjakuvataiteilija Jamie Hewlettin kanssa ideoimansa virtuaalibändi Gorillaz. Hewlettin loihtimat piirroshahmot 2D, Murdoc, Noodle ja Russel olivat tekijänsä mukaan kommentti Music Televisionin sisällöttömyyteen. Albarnille ne tarjosivat mahdollisuuden jättäytyä taustalle ja keskittyä itse musiikkiin.

Se myös kuuluu Gorillazin kolmella 2000-luvulla julkaistulla levyllä. Poissa on Bluria alusta asti rasittanut lievä takakireys, joka todennäköisesti juontui Albarnin ja kitaristi Graham Coxonin välisistä jännitteistä. Jotain kertonee myös se, että Blurin sointia vahvasti määrittänyt sähkökitara puuttuu lähes kokonaan Gorillazin äänikartalta. Sen sijaan yhtyeen musiikillinen ydin koostuu ponnekkaiden hiphop-rytmien ja funkahtavien bassolinjojen päälle kerrostelluista kosketinmatoista ja -riffeistä. Välittömästi tunnistettavan Gorillazista tekee Albarnin arkinen ja hauras lauluääni.

”Love forever, love is free
Let’s turn forever you and me
Windmill, windmill for the land
Is everybody in?”

Juuri tuo haavoittuva äänenväri on Gorillazin kakkoslevyn ensimmäisen singlen Feel Good Inc.:in taikuuden aktivoiva ainesosa. Yhdistettynä pumppaavaan rumpukomppiin, näennäisen välinpitämättömään bassokuvioon ja kevyesti tuulessa itsekseen soivaan akustiseen kitaraan, se saa kuulijassa heräämään sen maagisen ”tämän minä haluan kuulla uudelleen” -tunteen, johon vain erityislaatuiset kappaleet pystyvät. Ja koska Feel Good Inc:in esittäjä ei ole Albarn vaan neljän piirroshahmon muodostama yhtye, ei sen lievästi sentimentaalinen, yhteiskunnan epäkohdilta silmänsä sulkevaa, hetken mielihyvää ja pikavoittoja vaalivaa kulttuuria kritisoiva sanoituskaan maistu yhtään pöllömmältä.

Lopullisesti kappaleen klassikkokategoriaan niittaa De La Soulin hervoton vierailu ilkeän Feel Good -yhtiön propagandakoneistona. Juuri tässä Albarn on ollut hyvä Gorillaz-vuosinaan. Hän on käyttänyt ”vallitsevaa tilannetta hyväksi” ja kutsunut yhtyeen levyille vierailijoiksi omia sankareitaan ja samalla tarjonnut heille mahdollisuuden esittäytyä uudelle yleisölle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Gorillaz – Feel Good Inc.
 (ohj. Jamie Hewlett & Pete Candeland)

Bonus!

Gorillazilta äänestettiin myös kappaleita Clint Eastwood ja Dare.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress