Maailma muuttuu, mutta Lääkkölä-Liimatta-Krutsin-Otsala-kokoonpano on ollut parikymmentä vuotta sama. Vain kosketinsoittaja Janne Hast on siirtynyt muihin hommiin, kuten Jaakko Laitisen & Väärän rahan rumpaliksi. (Kuva: Mikael Mattila)
Kappale, jonka kahvinjuontisymboliikkaa en kymmenen vuotta sitten tajunnut.
”Väisty
Ja mene nyt juomaan se kahvi termoksestasi
Keitit sen ennen vallankumousta, se on vielä hyvää
Pian lapses’ ensimmäinen piirros pannaan roskiin
Mutta siviilejä ei vielä kaivata”
Kaikkihan me tiedämme tuon tv-ohjelmista klassisimman, ääniraitanaan Yöradiota hyödyntävän Uutisikkunan. Aina välillä se on pikkutunneilla jäänyt päälle pitämään yksinäisiä jatkojaan ja vaikuttanut osaltaan myös 2000-luvun alun musiikkimuistoihini.
Olen jostakin syystä aina ajatellut, että lähes kaikki musiikki kuulostaa paremmalta Yöradiosta kuultuna. Sen kappalevirrasta on kaikkein elävimmin jäänyt mieleen juuri Absoluuttinen Nollapiste – niin ristiriitaiselta kuin rovaniemeläis-tamperelais-helsinkiläiskvartetin tuotannon kuuleminen muissa kuin ohjelmakartan erikoisohjelmissa kuulostaakin. No, onhan noista muistoista jo kymmenen vuotta. Moni asia on muuttunut (ja huonontunut) siinä ajassa.
Syinä Nollapisteen muistiinpainumiselle toimivat 2000-luvun alun Olos– ja Nimi muutettu -levyjen kappaleet Ja jos sekä Eräät tulevat juosten. Ne saattavat olla laajinta radiosoittoa saaneet Nollapiste-tekeleet, ja jälkimmäinen onkin bändin tunnetuin klassikko. Erityistä on, ettei se ollut edes sinkkujulkaisu.
Vuoden 1999 Suljettu oli eräänlainen vedenjakaja Absoluuttisen Nollapisteen uralla. Sen ja Nimi muutetun väliin mahtui kevyempi Olos, mutta siirtymä kohti koherentimpaa ilmaisua oli tapahtunut. Kappaleet eivät enää assosioineet vapaasti laulaja Tommi Liimatan levottomien aivoitusten siivittäminä, vaan loivat ympärilleen syvällisempää tematiikkaa.
Oikeastaan koko Nimi muutettu huokuu tätä aikuistumisprosessin tunnelmaa. Se kuuluu jo pelkässä soundissa, joka on bändin itsensä tuottamana varsin hulppea, mutta yhtä vahvasti orgaaninen kuin aiemminkin.
Eräät tulevat juosten on erityinen myös siksi, että se on ilmeeltään melko akustinen. Kappaleen letkeästi rullaavaa komppia kannattelee Aki Lääkkölän romuluisesti helisevä akkarityöskentely. Vaikka tämän Suomen etevimpiin kuuluvan kitaristin sähköistä sankarointia ei kovin laajalti biisissä kuullakaan, pysyy äänikuva mukavalla tavalla täyteläisenä. Ja toki suomiprogelle kumartavana, mistä vaivihkaa pinnan alta pulpahteleva urku muistuttaa.
Levyn avaavan Pyhän Nynnyn johdannossa Tommi Liimatta mutisee alakuloisesti, kuinka ”aina riippuvuus meitä johdattaa”. Tämä ei ole vain koko levyn vakavan tunnelman kiteytys, vaan yksinkertaisuudessaan 2000-luvun nokkelimpia lyyrisiä oivalluksia. Miten meitä ohjaavatkaan pakottavat suhteet toisiimme, perheeseen, yhteisöön ja yhteiskuntaan, ympäristöön, jumalaan.
Absoluuttisen Nollapisteen esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1994. (Kuva: Tomi Palsa)
Samaa pakkomielteistä riippuvuutta on myös Eräät tulevat juosten täynnä. On jotenkin kuvaavaa, että kappaleen alussa kehotetaan juomaan kahvia: edes vallankumous ei ota käynnistyäkseen ilman päivittäistä tummaksi paahdettua kofeiiniannosta.
Kahvi toimii myös symbolina laajemmille riippuvuuksille: vallanpitäjä on riippuvainen kansasta, jotta voisi hyödyntää sitä omiin tekemisiinsä. Niin ikään kansa vaatii itseään hallittavan, jotta voisi luottaa edes jonkinlaisen heitä paremmin tietävän instanssin olemassaoloon. Tämä keskinäinen riippuvuus asettaa taasen pohtimaan dilemmaa: kuka hallitseekaan ketä?
Samalla tavoin toimittaja vaatii kahvia voidakseen deadlinet paukkuen vuodattaa tekstillistä virtuositeettiaan, jotta voisi tulevaisuudessa hyötyä siitä. Esimerkiksi ostaakseen lisää kahvia. (Joskaan itse en jostakin syystä ole tämän juoman latkimisen taitoa koskaan oikein oppinut.)
Täten niin kahvinjuoja kuin kansakin asettavat itsensä vapaaehtoisesti hallittavien asemaan, vaikka itse hallintaan valmistavaa prosessia ainakin näennäisesti itse hallitsevat: juoja itse keittää kahvin, kansa taas saa ”vapaasti” äänestää itselleen hallitsijansa. Tai ainakin muutos lähtee aina tavalla tai toisella kansasta, oli kyseessä sitten Mao tai Perussuomalaiset. Prosessin jälkeen asetelma vaihtuu – tai ainakin näin tahdotaan ajatella. Hallittavista tulee hallitsijoita ja päinvastoin. Mutta asemansa legitimoidakseen he tarvitsevat toisiaan.
Riippuvuus on lohdullinen tunne. Pahimmillaan toki raastava ja elämää täysin ohjaava. Samalla on helppoa heittäytyä täysin jonkun itsestään ulkoisen tekijän käsivarsille.
”Eräät tulevat juosten, kun valta vaihtuu
On Rami Ensimmäinen vallassa
Tai jos lehdet ei ehdi mukaan, ehkä jo syösty vallasta
Eräät tulevat juosten, kun valta vaihtuu
Me suhtaudumme kaikkeen niin
Kuin meitä on neuvottu suhtautumaan”
Silti riippuvuuden kohde voi olla mitä heiveröisin. Yksi kauhistuttavimmista kuviteltavissa olevista asioista lienee ajatus täydellisestä yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Miten riippuvuuden kohteisiin ei enää voikaan luottaa, niidenkin alistuessa alinomaiselle muutokselle. Miten surullinen ja julma ajatus onkaan, että joutuisimme panemaan lapsemme ensimmäisen piirroksen roskiin.
Liimatta. (Kuva: Tomi Palsa)
Myös Liimatta tuo ajatuksen esiin: niin paljon kuin haluisimmekin kahviimme tai vallanpitäjiimme ripustautua, aina tulee jokin seremoniallisesti vyöryvien tankkien avulla saapuva uusi tekijä, joka pyyhkii vanhan pois. ”Minkä jumala yhdistää, sen kolmas osapuoli erottaa”, todetaan Nimi muutetun kappaleella Vihkikaava ja käytäntö.
Aina tulee uusia kahvikuppeja, uusia lapsia uusine roskiinpantavine ensipiirroksineen sekä uusia ”Rami Ensimmäisiä” – tai Muammar Gaddafeita, Muslimiveljeskuntia tai Arabikeväitä vallankumouksineen (näin teeman nykypäivään nivoakseni). Se, mikä ensinäkemältä näyttää tarkasti järjestellyltä, onkin laajemmasta perspektiivistä mitä sekamelskaisinta anarkiaa.
Kuin tätä alleviivatakseen jolkottelee myös Eräät tulevat juosten codaansa muutoksen siivittämänä. Liimatta julistaa vallan vaihtumista, ravistelee tulitikkuaskia ja tuleen tuikkaamalla pyyhkii kuin leikiten kappaleen alkupuolen jäljettömiin.
On paljon helpompaa tuhota kuin rakentaa. Wigwamiaaninen duurissa menevä funkrock taustoittaa ilkikurista, kuin ylimielisten valtapomojen laulettavaksi luotua kertosäettä. Juhlakulkue marssii editsemme pitkin koristeltua pääkatua ja painuu hiljalleen horisonttiin. Antaen uuden vallankumouksen ja järjestyksen tulla.
”Kansa ei pelkää
Kansalla ei ole muistia
Kansalaiset joudutaan tunnistamaan hampaista”
SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA
13. huhtikuuta 2002 – Hugo Chávez palasi valtaan armeijan uskollisten joukkojen tuella ja kansannousun jälkeen.
