2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#43 Portishead – Machine Gun (2008)

Tähän kuvateksti.

Thank you, thank you, it’s great to be back!

Portishead kyllästyi kuvastamaan aikaa ja teki omansa.

”I saw a saviour, a saviour come my way
I thought I’d see it in the cold light of day
But now I realise that I’m only for me”

Portishead katosi vuonna 1998 tehtyään kaksi vastaansanomatonta ajankuvastinta, Dummyn (1994) ja Portisheadin (1997). Albumien konseptit olivat niin hermeettiseen minigrip-pussiin suljettuja, että minkään uuden keksiminen tyylin jatkeeksi olisi vaatinut jo aivan toisen yhtyeen. Tämän Beth Gibbons, Geoff Barrow ja Adrian Utley myönsivät itsekin, ja keskittyivät kukin tekemään jotain muuta. Gibbons teki yhden 2000-luvun parhaista folk-levyistä. Barrow purki kraut-patoumansa BEAK>-projektiinsa. Utley lelutteli syntikkakokoelmallaan ja depressio-western-kitarallaan missä milloinkin (ja julkaisee aivan pian soololevyn, mind yous!).

Kun yhtyeen kolmas albumi oli viimein vuonna 2008 ilmestymässä, ja singlen lohkeamisesta supistu ympäri silloisen internetin, odottaa sopi aivan kaikkea ja ei mitään. Machine Gun -single julkaistiin maaliskuussa, eikä verkossa ollut silloin mitään niin jännittävää. Syyhy oli hyvin samanlaista kuin My Bloody Valentinen ilmestyy/ei ilmesty -herutuksen aiheuttaman ihottuman tämän vuoden keväänä.

Triphopista katkottiin viimeisetkin jänteen rippeet, kun Machine Gunin koruton pneumaattinen imaisujytke alkoi. Vinyylin rahina ja neulan äänet tai samplesaumoilla briljeeraus olivat mennyttä: Portishead kuulosti vapautuneelta – vainoharhaisessa sydänsurussa ja nieleskellyssä paniikissa toki – 1990-luvun kirostaan, koska oli joutunut luomaan itsensä alusta. Gibbonsin laulu muistutti viimeistään nyt, missä yhtyeen sielu ja sisin oli ollut aina: parhaassa brittiläisessä soulissa, joka ei koskaan ollut soulia. Eikä muuta kuin Portisheadia.

Third-albumi paljastui vähitellen Portisheadin monipuolisimmaksi ja uskaliaimmaksi. Se loi itse uuden soundinsa, joka imitoi 1980-luvun ääniteteknologiaa. Siinä missä aiemmat levyt soittivat vinyylin uria ja kulttuuria, Thirdillä Portishead imitoi c-kasetin kulumaa, sai sointinsa kuulostamaan venytetyltä nauhalta. Inspiraationa siinä kuului hiphopin tai soulin sijasta 1980-lukulainen industrial, kasettinoise ja synthwave – folkiksi, krautiksi ja Portisheadiksi muotoiltuna tosin.

Vuonna 2008 Gibbons, Barrow ja Utley haistoivat jo trendin, joka viisi vuotta myöhemmin on levinnyt ympäri Britanniaa ja Eurooppaa: unohdettu teollinen, postpunkin ja synapopin ei-kenenkään-maa on alkanut löytää pieniä levy-yhtiöitä uudelleenjulkaisemaan musiikkia yhtyeiltä, joiden olemassaolosta eivät tienneet edes niiden jäsenien äidit. Thirdillä niiden estetiikka oli otettu ja omittu jo osaksi jotain aivan muuta ja ainutkertaista.

Kappaleen ensimmäistä säkeistöä lukeekin 2000-luvun Portisheadin credona.

Aivan kuin Machine Gunin kohtalonsa tyrineen lauluvaikerruksen ja peräänantamattoman jyskeen yhdistelmä ei jo olisi saanut varpaankynsiäkin kananlihalle, viimeisten tahtien päälle Portishead upottaa huumorintajuisimman, röyhkeimmän ja tunnistettavimman samplensa koskaan. Koko aiemman kappaleen melodia ennakoi ja pohjustaa sitä; vieläkin huudan hiljaa ”ei jumalauta”, kun Vangelisin Blade Runner -teema alkaa soida. Paitsi se ei ole sample, vaan jotain täysin Portisheadin itseensä omaksumaa ja sulauttamaa. Sitä ei sellaisenaan Blade Runnerista löydä, vaikka melodia ja soundi tuovat mieleen vain ja ainoastaan sen.

Portishead kyllästyi kuvastamaan aikaa ja teki omansa.


Portishead – Machine Gun (ohj. Pascal Laugier)

Bonus!

Portisheadilta äänestettiin myös kappaletta The Rip.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress