Popklassikot 1984

#4 Van Halen – Jump

Jump sai kappaletta inhonneen David Lee Rothinkin (toinen oikealta) spandexit lopulta leiskahtelemaan.

Ty-ty-ty ty-ty-tyy-dy ty-ty-ty-tyy.

Tämä synariffien synariffi, Jump-kappaleen suorastaan ikoninen tuuttaus raikaa julkean itsevarmasti kuljettaen pasadenalaisen Van Halenin kultakautensa triumfimaiseen päätökseen. Vaikka kuunnellessa tuntuu, että tuo noin kahdeksan sekunnin mittainen riffi toistuu neliminuuttisessa kappaleessa vähintään 300 kertaa, se valuttaa mehukasta kasarijuustoaan kuulijan tajuntaan tuskin parikymmentä kertaa. Hämmästyttävää!

Pöyhkeänä itsevaltiaana 1984-levyn heti samannimisen synaintron jälkeen käynnistävä Jump irrotti Van Halenin hardrockaavasta jytäboogie-taustastaan limasella mutta ah, niin 1980-lukulaisella tavalla. Aiemmin kitaravetoisesti Led Zeppelinin ja Creamin perintöä kalifornialaisen hedonistisella elämänmyönteisyydellä tulkinnut yhtye siirtyi raskaasti syntetisoituun sointiin. Toisin kuin Rushin ja ZZ Topin kaltaisilla aikalaisillaan, syntikkavetoisuus ei kuitenkaan heti vallannut bändin ilmaisua täysin.

Jumpissa kitaravelho Eddie Van Halen ei soita kuusikielistään lyhyttä sooloa ja kevyttä maustamista enempää, vaan mies lurittelee antaumuksella Oberheim OB-Xa -syntikkaa. Uuden ihastuksen vetovoimasta kertoo kappaleen soolojakauma: kitarointiosio kestää 15 sekuntia, sormion parissa kikkaillessa menee miltei tuplasti aikaa.

Fanikannassa jyrkän vastaanoton saanut Jump on kappaleena riemastuttava ja tappavan tarttuva. Liki täydellisestä kitarattomuudestaan huolimatta siitä aistii selkeästi rockin. Neljää metrin mittaista bassorumpuaan ja rungotonta rototomiarsenaaliaan ansiokkaalla Bonzo-otteella mäiskivän isoveli-Alexin napakat iskut tuovat kappaleeseen kaivattua jäntevyyttä. Boogie-tausta ilmenee Michael Anthonyn tanakan tasaisessa bassojytkeessä, joka kuljettaa biisiä kuin huomaamatta mutta höyryjynan lailla.

Sävellyksellisesti simppeli kappale pohjaa suoraviivaiseen synariffiin, joka jauhaa sekä säkeen että kertsin taustalla. Mielenkiintoisen säväyksen biisin dynamiikkaan tuovat mollissa kulkeva, rytmillisesti kulmikas bridge sekä soolojen alla kuultava c-osa, joka hivuttautuu hiljalleen tummista mollisävelistä kohti hekumallisesti horisontissa siintävää synteettistä duuriaurinkoa. Kokonaisuus on lipevässä juustoisuudessaankin kerrassaan mestarillinen nimenomaan oivallisen sovituksensa ansiosta.

Legendan mukaan Jump suihkittiin talteen Van Halenin tuoreen 5150-studion uumenissa jotakuinkin päivässä. Kultakutrinen atleettisolisti David Lee Roth ei digannut kappaleesta lainkaan vaan oli vakaasti koko syntikkatouhua vastaan. Mies tiettävästi laati melkoista höttöä olevat, ilmeisesti jollakin tasolla taistelulajiharrastuksestaan kumpuavat sanat iltapäivän mittaan autossaan. Sanoissa kehotetaan pääasiassa ponnahtelemaan.

Roth myös ohjasi kappaleen hymyileväisen videon, josta tuli MTV:llä valtaisa hitti. Soittamisen lisäksi videossa nähdään – Rothin harrasteiden ja superpallomaisen lavapreesensin takia ei ehkä mitenkään yllättäen – kosolti hyppimistä. Ja harvoinpa on rockbändin laulaja yhtä lennokkaasti spandexejaan ilmoille leiskautellut.

http://www.youtube.com/watch?v=wlq0lYB3iSM

Bonus!

Inspiraation Jumpin synariffiin kerrotaan tulleen Hall & Oatesin tuotannosta. Daryl Hall, joka ei ”tributoinnista” ollut moksiskaan, on kertonut Eddie Van Halenin jopa tunnustaneen kopioineensa riffin Kiss on My List -biisistä. Onko näin eli ei, omia johtopäätöksiä voi tehdä tästä:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!