Popklassikot 1983

#4 Tom Waits – In the Neighbourhood

Tom Waits, mies joka osaa antaa varjoille tilaa.

Totuus ei ole kaunis, mutta valitsen sen silti. Tahtoisin kertoa, miten löysin Tom Waitsin syksyiseltä takapihalta, ojaan vierineestä pölykapselista, roskatynnyristä umpikujan perukalta tai humaltuneen pianon äärestä. Tosiasiassa tapasimme kuitenkin lapsuudenkotini olohuoneessa, siivon ja turvallisen lämmön keskellä. Nyökkäsimme. Huomasimme, että kumpikin halusi esittää ikäistään vanhempaa, mutta havainto ei tuntunut merkittävältä. Kuuntelin mieluummin kappaletta, joka toi meidät yhteen.

Sen esitti Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.

Tunsin kyllä Waitsin hahmon entuudestaan. Tiesin, että hän laulaa muristen ja kitisten, että hänen rytmitaustansa kuulostaa säilykepurkkien heittelyltä ja että hän näyttää hieman kalastavalta sedältäni. Hänen tarinansa olivat kuitenkin vieraita. En ollut osannut etsiä niitä saati nähdä niiden lumovoimaa. Ne löysin vasta kaduilta Kallion.

Sir Elwood toi Waitsin eteeni haitarin tahdissa. Yhtyeen esitys pysäytti ja vangitsi virttyneellä kauneudellaan. Juha Lehti ammensi kertomuksensa helposti hahmottuvasta traagisuudesta, paksuin ääriviivoin sudituista ihmisistä, rappion omituisesta lämmöstä ja työläiskaupunginosan vanhentuneista stereotypioista. Tuollaisia lauluja ei soinut radiossa turhan usein. Sävel syöpyi mieleen ja jäi piinaamaan vaikka tarjosi lohdutusta. Tällä kopiolla pärjäsin pitkään.

Mistäpä olisin tiennyt, että laulu oli jokaisen koskettavan elementtinsä velkaa alkuperäiselle?

Waitsin tulkintaan tutustuminen oli tietenkin vain ajan kysymys. Odotin sen kanssa hieman liian pitkään, täytin itseni oletuksilla. Piirsin mieleeni valmiiksi laulun kulissit; tyhjentyvän amerikkalaisen laitakaupungin, päihteiden ja onton solidaarisuuden syömän ruosteläjän. Verkkoaidat, autonromut, parrakkaat miehet, alleviivatun värillisyyden, kuraan tallautuneen baseball-lakin. Kurjuuden, josta ihmiset haluavat luopua, mutta joka tuntuu kuitenkin jollakin  kahlehtivalla tavalla omalta.

Kun puitteet olivat valmiit, lava aukesi kertojalle. Hän tuli varjoista yskien, pienempänä kuin olin kuvitellut, istui jakkaralle ja alkoi soittaa. Melodia oli tuttu ja syvä. Show oli ajan runtelema; marssikomppi kuulosti mustavalkofilmin rakeilta, torvet puhalsivat kuin keuhkovammainen tuuletin. Ja kun laulu alkoi, näin kauemmas kuin aiemmin.

Kertomus raapi sydämen pohjan avohaavoille. Se imeytyi ihon alle rivi riviltä. Sanat maalailivat ja kuljettivat, löivät vieraat ihmiset kasvokkain ja repivät nämä taas erilleen. Kertoja oli taitava. Hänen äänensä kaikui talojen seinistä ja muuttui tavoitehakuisessa teatraalisuudessaankin todeksi.

”Friday’s a funeral
and Saturday’s a bride
Sey’s got a pistol on the register side
and the goddamn delivery trucks
they make too much noise
and we don’t get our butter
delivered no more”

Kaupunki oli vieras, mutta se eli sanoissa. Rivien välistä huokui haikea, vastentahtoinen kiintymys. Tunne kumpusi kaukaa ilmiasun takaa. Se rakentui kohdennettujen näkymien varaan, mutta oli samalla yleistettävissä kaikkialle. Pohjimmiltaan laulu tuntui kertovan jokaisesta paikasta, joiden todellisuudet muuttuvat hieman katkeriksi ja surumieliseksi, kun ne kuvataan juonellisina.

Huomasin huulteni yhtyvän valittavaan melodiaan. Sävel kasvoi itse puhalletun ilman myötä yleväksi ja voimaannuttavaksi. Lauloin laulua yhä kovempaa, oodina tuntemilleni paikoille ja niihin jälkiä jättäneille ihmisille.

”In the neighbourhood
in the neighbourhood”

Lopuksi ääni hiipui ja jätti peräänsä pelottavan hiljaisuuden. Mielikuvat täyttivät tyhjyyttä hälytysajoneuvojen ulinalla, huudoilla, askelilla, leimahduksen uhalla. Jossakin todellisuuden rajalla itki lapsi. Laulu oli istuttanut maailmansa minuun. Tuon maailman keskeltä Waits hymyili irvistäen, kopautti knallinsa reunaa ja lehahti naapuritalon katolle.

Sieltä hän näki paremmin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Kun Sir Elwood ei päässyt taannoiselle onnistuneiden Waits-covereiden listalle, avautukoon estradi orkesterille nyt. Olen nimittäin heille kiitoksen velkaa. Vaikka Waitsin kuvat ovat vieneet  mukanaan, eikä tälle hennosti laimennetulle arjen romantiikalle ole sen koomin ollut juuri käyttöä, on Kaduilla Kallion minulle aina jonkinlainen suunnannäyttäjä. Ilman sen apua en olisi ehkä koskaan oppinut etsimään tarinoita sieltä, missä niitä todella osataan kertoa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!