Popklassikot 1988

#4 Sonic Youth – Teen Age Riot

Sonic Youth: Lee, Steve, Kim ja Thurston.

“Spirit desire (face me)
Spirit desire (don’t displace me)
Spirit desire
We will fall
Miss me
Don’t miss me
Spirit desire
Spirit desire
We will fall”

Avantpunkin kitinässä, surinassa ja hypnoottisessa metelissä aikansa marinoiduttuaan Sonic Youth oli tullut urallaan taitekohtaan: vuoden 1987 Sisterin myötä mutatoituneita popkuvioita ja kantavaa teemallisuutta tuotantoonsa sisällyttänyt kokoonpano oli muotoutumassa lajinsa johtavaksi outolinnuksi ja alkoi seuraavaksi työstää kaikkein kunnianhimoisinta teostaan.

Uhkaavan toismaailmallinen Daydream Nation oli William Gibsonin romaanien maisemissa jyskyttävää sähköistyneen melun ja väijyvän kaoottisuuden konemusiikkia. Se on ehkä paras perinteisillä instrumenteilla koskaan soitettu EBM-albumi – tai ehkä pophistorian ensimmäinen ja ainoa skeittarien esitettäväksi sävelletty baletti.

Korkeakonseptista huolimatta Daydream Nationin kutsuminen miksikään rockoopperaksi olisi etova ajatus. Enemmän kyse on häiritsevän epämääräisestä noisefiktiosta, jossa päähenkilöitä ei ole ja teemat sinkoilevat hallitsemattomasti. Teen Age Riot sekoittaa pakkaa entisestään. Se on albumin avausraitana hämmentävä kontrastin aiheuttaja edustaen yhtyeen toista musiikillista ääripäätä – viihdyttävän suoraviivaista rockmusiikkia. Progeilustaan huolimatta Sonic Youth on yllättäen löytänyt tarttuvan popin kaavan.

Alussa Kim Gordon lausuu poissaolevaa mantraa taustallaan alkuaikojen vellovista free form -kokeiluista muistuttava teemakehittely, kunnes perässä seuraavat teinikapinaa uhkuva riffi, Thurston Moorelle tyypillinen huulenheittomainen laulusuoritus ja tyylinsä yhtäkkiä äärimmäisen napakaksi kehittäneen Steve Shelleyn repivä rumpusetin piiskaaminen.

Teen Age Riot on ehkä kunnianosoitus DC:n punkpiireille, kollega J. Mascisille, nuoruuden innolle ylipäänsä (eräänlainen yhtyeen nimikkokappale), mutta se on myös tribuutti itse rockmusiikille – kitaroihin perustuvalle musiikille. Onhan kyseessä aina ollut leimallisesti kuusikielisiin nojaava yhtye ja tavallaan Teen Age Riotin energinen purkkarock on myös Sonic Youthille se luontevin itseilmaisun muoto.

Teen Age Riot on siis yhtyeelle kuin tähän asti salaisena varjeltu mantra. Paluu juurille ja osoitus siitä, että rockissa on aina ollut kyse volyymista ja sen joustavasta käytöstä; raa’asta äänestä ja siitä, miten dynaamisesti tuota ääntä voi jalostaa. Se on vedenjakaja yhtyeen alternative-rallien kidutetun energian ja äänimattoon hukutettujen kokeilujen välillä. Teen Age Riotin ja Daydream Nationin avulla Sonic Youth todisti, että rockbändi voi olla yhtä aikaa sekä Ramones että King Crimson.

http://www.youtube.com/watch?v=ai2soU41DuQ

Bonus!

Daydream Nationin armottomaan äänimaailmaan saattoi vaikuttaa sekin, että äänittäjä Nick Sansano esitteli bändille aiempia töitään, joihin lukeutui muun muassa Public Enemyn Black Steel in the Hour of Chaos.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!