Popklassikot 1999

#4 Sigur Rós – Svefn-g-englar

Sigur Rós etsii inspiraatiota geysireistä ja rikinkatkusta – tai sitten ei.

Sigur Rós etsii inspiraatiota geysireistä ja rikinkatkusta – tai sitten ei.

Vuosituhannen taitteessa Sigur Rós oli Se Bändi, jonka maine kiiri suusta suuhun. Oli löytynyt eksoottinen aarre, josta oli päästävä suitsuttamaan muillekin. Mutta bändin pysäyttävä upeus asetti ongelman: sitä oli tuskaisen vaikea pukea sanoiksi.

Sigur Rósin surrealistinen postrock hehkui merkillistä voimaa, jota yritettiin epätoivoisesti selittää vetoamalla Islannin maisemiin. Jauhettiin myötähäpeään saakka geysireistä, rikintuoksuisesta mystiikasta ja vulkaanisen maaperän onkaloissa lymyävistä menninkäisistä. Pitchfork houraili Fifth Element -elokuvan sinisestä alienista, kun luontovertaukset loppuivat kesken.

Se tuntui nololta – ja paradoksaaliselta. Aivan kuin olisi jäänyt huomaamatta, että Ágætis byrjun -levy ja sen kirkkain helmi Svefn-g-englar olivat musiikkia puhtaimmillaan. Siis sellaista, joka kätkee alkuperänsä ja murtaa kaikki sidokset paikkaan. Jopa laulukielenä useimmille käsittämätön islanti oli sotkettu mielikuvitussanoilla.

Tuolloin Sigur Rós oli nykyistä hiomattomampi ja kujeilevampi outolintu, ja siksi jotenkin läheisempi. Muistan, kuinka Svefn-g-englar oli ensimmäisellä kuuntelulla lähes väkivaltaisen herkkä kokemus, luultavasti lempeintä ikinä kuulemaani musiikkia. Silti siinä oli jotain levottomuutta herättävän vierasta, eikä oikein edes kuulostanut ihmisten tekemältä. Hieman teki mieli paeta ja jättää kuuntelu sikseen, kunnes Jón Þór ”Jónsi” Birgissonin stratosfääristä laskeutunut enkelinääni kietoi kätensä ympärille ja rauhoitti.

Erityisen hauska yksityiskohta Svefn-g-enlarin vuolaanlämpimässä junnauksessa on Birgissonin käsittelemä instrumentti: tuo tuiki tavallinen Gibson, volyymin, haureuden ja rock’n’rollin symboli. Birgisson käsittelee kitaraansa jousella Jimmy Pagen tavoin, mutta tyystin toisella filosofialla. Hän nitistää kitaraltaan sen ärhäkän potentiaalin ja taikoo voimasointujen sijaan esille sankan, shoegaze-henkisen äänivallin, joka on sopivan tukeva kangas androgyynin lauluäänen piirtämille kuvajaisille.

On vaikea keksiä parempaa määritelmää sanalle ”eteerinen” kuin hetki, jolloin Svefn-g-englarin humiseva intro päättyy ja sumuverhon takaa astuu esiin kaikua ulvova kitara. Kenties Pink Floydin Breathe pääsee lähelle, mutta kuulostaa tähän luomumorfiiniin verrattuna kovin karhealta.

Svefn-g-englar on kiteytymä Sigur Rósin uran maagisesta ja maanläheisestä alkuhetkestä. Sen herättämät väristykset riittävät nostamaan islantilaiset Popol Vuhin harvakasvuisen sukupuun vehreimpään haaraan. Molemmat ovat upeammillaan kuin hengellistä musiikkia, joka ei palvele mitään tiettyä uskontoa.

Svefn-g-Englaria on hyödynnetty asiayhteyksissä, jotka eivät varsinaisesti korosta kappaleen ylimaallista upeutta. Se löytyy esimerkiksi Cameron Crowen Vanilla Sky -elokuvan ääniraidalta, ja eräässä CSI-jaksossa suoritetaan ruumiinavaus biisin soidessa taustalla. Tyydytään siksi suosiolla alkuperäiseen videoon. Siinä esiintyvä down-näyttelijöiden teatteriryhmä sitä paitsi tavoittaa kappaleen ytimen paremmin kuin taitavinkaan kirjoittaja.