2000-luvun kotimaiset pophelmet

#4 Rubik – City & the Streets (2007)

Säv. Rubik, San. Artturi Taira

Rubik viitisen vuotta ja hirvittävästi karvaa sitten. (Kuva: Tomi Palsa)

City & the Streets tuo paremman huomisen jo tänään.

I’m on a path of recovering
This city and the streets I’ve been harbouring

Tammikuu 2007. Lahti. Tiirismaan lukio.

The Mars Voltan De-loused in the Comatorium  Mew’n Frengers, Magenta Skycoden tolppalevy ja Velvet Undergroundin sekä Interpolin debyytit olivat mielestäni maailman parhaita albumeita. Osin ne ovat sitä yhä.

Muut uudet luokkatoverini kuuntelivat Bodomia, Ensiferumia ja Sonata Arcticaa. Niistä en pitänyt yhtään.

Tutustuin luokka-astetta ylempänä olevaan Jerryyn. Kahtena tammikuisena päivänä Jerry toi minulle levyjä.

”Kuuntele tämä”, oli ohje.

Toinen levyistä on Silvion Amass All You Can. Toinen Rubikin People Go Missing -ep.

Ilman noita levyjä mikään ei olisi, niin kuin se on nyt. Kiitos Jerry. I owe you one.

People Go Missingissä oli jotain uskomattoman maagista. Sen valtavan heittäytymisen ja riipivien dynamiikkojen rinnalla mikään ei tuntunut miltään. Sen ajan Rubik oli kuin Radioheadia, jossa on oikeaa tunnetta, eikä laboratoriossa kehitettyä ja koe-eläimillä testattua tunteenkaltaista latausta.

Joitain viikkoja myöhemmin Rubik esiintyi Lahdessa Kasisalin kellarissa. Jerryllä oli muutaman kuukauden takaisen Torven keikan settilistasta painatettu T-paita. Torveen minä en ikäni puolesta päässyt.

Tuolla keikalla kuulin luullakseni City & the Streetsin ensimmäisen kerran.

Eikä kappale jättänyt silloin ainuttakaan muistijälkeä.

Sen sijaan muistan tulevan levyn Bill Withersin paksun riffin ja sen, että huusimme encoreksi kilvan People Go Missingin avausraitaa Telecvokningia. Sitä emme kuulleet, mutta Just Heads Dropping kelpasi lähes yhtä hyvin.

Keikan jälkeen seisoin kadun varressa ja odotin illan viimeistä bussia kotiin Heinolaan. Olin totaalisen vaikuttunut näkemästäni. Encoren puutetta paikkasin kuuntelemalla Telecvokningia Creativen 512 megatavun mp3-soittimestani. Pakkasta oli musertavan paljon. Varpaat jäätyivät tennareissa. ”Twenty hours of your smile”, ujelsi Artturi Taira korvissani – kuten niin monta kertaa aiemminkin menneen kuukauden aikana.

En odottanut tuolloin mitään yhtä paljoa kuin Rubikin maaliskuussa julkaistavaadebyyttilevyä. Tilasin levyn heti, kun se Fullsteamin nettikauppaan ilmestyi. Sika säkissä.  Odotukset taivaassa.

Joitain viikkoja myöhemmin kuulin City & the Streetsin ensimmäisen kerran tietoisesti. MySpacesta, tietysti. Se oli mielestäni laimea kappale. Siitä puuttui se kaikki viskeraalisuus, mihin Rubikissa ja kaikessa muussakin musiikissa tuohon aikaan tuppasin rakastumaan.

Niin ikään MySpaceen laitettu, saman singlen toinen A-puoli The Interventionist kutitti räjähtävyydessään vavisutteli enemmän juuri 16 vuotta täyttäneen Mars Volta -fanin sydäntä.

Koko Bad Conscience Patrol -debyytti oli ilmestyessään musertava pettymys. Ihan hyvä levy, muttei sitä, mitä olin maanisesti odottanut. Rubik oli vähentänyt äänivalleja, vyörytystä ja hekumaa. Tilalla oli pieniä nyansseja ja perinteisempää kitarapoppia. Huomioni kiinnittyessä Buildingsiin ja Interventionistiin, City & the Streets jäi albumiraidaksi muiden joukkoon.

Sitä se ei tietenkään oikeasti ole.

City & the Streets oli Rubikin ensimmäinen single. (Kuva: Tomi Palsa)

Joskus seuraavana keväänä koin Lahden linja-autoaseman kevätauringossa vihdoin valaistuksen. Silloin City & the Streets nostatti kylmät väreet ja täytti sisimmän sillä optimismilla, mihin koko arcadefiremaisella tavalla ekstaattiseksi yltyvä kappale pohjautuu. Siitä lähtien se on tehnyt sen lähes joka kerta.

If every heart stopped
run-run-running and felt love
we all share

Rubikin nykyinen, suurempi livekokoonpano tekee City & The Streetsistä erityisen kokemuksen kiihdyttämällä sen sinfonisille piireille. Samalla alkuperäinen kappale alkaa tuntua luurankomaiselta luonnostelmalta lopullisesta teoksesta.

Silti tärkein on ollut aina läsnä. City & The Streets tuo kirkasotsaisuudessa optimismissaan mieleen Neutral Milk Hotelin. Se on täynnä sielua ja uskoa, että tulevaisuus on ihan okei ja kaikki maailman lasit puoliksi täynnä.

Ja kun kappaletta kuuntelee, ei sen sanomaan voi olla uskomatta. Ehkä kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti.

Kun nyt, viisi ja puoli vuotta ensikohtaamisemme jälkeen laitan City & the Streetsin soimaan ties monetta kertaa, se kuulostaa jälleen paremmalta kuin koskaan. Olen alkanut uskoa siihen, että mitä enemmän korvani harjaantuvat tunnistamaan täydellistä pop-musiikkia, sitä parempana kappaleena City & the Streetsiä pidän.

Noiden aikojen jälkeen kaupungit elämässäni ovat vaihtuneet, mutta City & the Streets on pysynyt. Se liittyy aina juuri niihin katuihin, joita satun kävelemään napit korvissani. Se on irronnut tietystä paikasta ja muodostunut itse sellaiseksi. Se on oma musikaalinen kaupunkinsa, jossa askel kevenee, pessimismi haihtuu ja johon parempi huominen saapuu jo tänään.

Eikä missään oikeassa kaupungissa voi tuntea olevansa yhtä turvassa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

18. maaliskuuta 2007 – Suomen eduskuntavaalit 2007. Kokoomus sai 10 kansanedustajaa lisää ja SDP menetti kahdeksan. Perussuomalaiset, Vihreät ja RKP lisäsivät myös paikkamääräänsä. Keskusta menetti paikkoja, mutta säilytti asemansa suurimpana puolueena. Äänestysvilkkaus oli heikoin sitten vuoden 1945.