Popklassikot 1997

#4 Robbie Williams – Angels

M'oon isompi ku Oasis.

M’oon isompi ku Oasis.

Missä Robbie Williams olisi ilman Angelsia?

Täytyy muistaa, ettei hän lähtenyt tekemään Life Thru a Lens -soolodebyyttiään mitenkään helpoista lähtökohdista. Ne varhaisteinit, jotka vain kaksi vuotta aikaisemmin itkivät puhelinlinjat vettyneiksi Williamsin lähdettyä Take Thatista eivät varmaan olisi vuonna 1997 eväänsä hetkauttaneet, vaikka mies olisi kutitellut haulikolla suutaan. Toki poikabändien valta oli välissä ehtinyt vaihtua girl poweriin popmusiikin ikuisten lainalaisuuksien mukaisesti, mutta oli Williams kyllä itsekin syyllinen alennustilaansa. Huumeiden vetäminen Oasiksen bäkkärillä oli alkanut kiinnostaa enemmän kuin nuorisotähteys.

Williamsin oma erityinen päihderakkaus oli kuitenkin syöminen. Kun Noel Gallagher ja Meg Matthews järjestivät kartanossaan kokaiinihenkisiä viini- ja juustokutsuja, oli Robbie se, joka kysyi lupaa syödä muiden juustolautasilta jämät. Ilman poikabänditanssimuuvien timminä pitävää vaikutusta oli lopputuloksena hahmo, jota Gallagherin veljekset häneen väistämättä kyllästyttyään luonnehtivat termillä “the fat dancer from Take That”.

Kaiken lisäksi Williamsin ensimmäinen soolosingle, pyrkyrimäinen versio George Michaelin Freedomista, oli karmaiseva floppi. Jos ja kun Williams yritti vihjata olevansa moderni versio Michaelista ja kykenevänsä vastaavaan siirtymään aikuispop-crossoverin maailmaan, niin pieleen meni.

Siihen hän kykeni vasta Angelsin ja Guy Chambersin avulla.

On kyllä hieman hämmentävää tajuta pikaisen faktojentarkistuksen yhteydessä, että Angels julkaistiin vasta Life Thru a Lensin neljäntenä singlenä. Ilmeisesti Robbieta yritettiin aluksi myydä Oasis-konnektion voimin jonkinlaisena brittipoppia villasukankutojille -juttuna. Ei tajuttu, että levyn uumenissa piili kappale, jolla oli potentiaalia muodostua paljon villasukankutomista suositummaksi ajanvietteeksi.

Jokaiseen nuottiin ulottuvassa patetiassaan täydellinen Angels on Viidestoista yö, Joutsenlaulu ja Tahroja paperilla: itseään vastaan kääntyvä virtahepo, jonka tahtiin kyynelehditään yhtä helposti häissä kuin hautajaisissa, koska siitä on tullut liikutusta tarkoittava kulttuurimeemi.

Itsekin tajusin vasta tätä kirjoittaessani pohtivani ensimmäistä kertaa koskaan, mistä tämä helvetin biisi yleensäkään tarkalleen kertoo. Ilmeisesti siitä, että vaikka elämässä tapahtuu paskoja juttuja, kaikki menee lopulta hyvin, koska enkelit. Ne rakastavat, vaikka maalliset rakkaudet lakkaisivatkin soittelemasta.

Sehän on täyttä paskapuhetta. Ei kaikki mene lopulta hyvin. Ihmiselämä päättyy kuolemaan, eikä enkeleitä ole. Niistä höperehtimisen sijaan kannattaisi käyttää aikansa maallisiin rakkauksiin. Uskon kyllä, että Robbie – hieno mies, ja varmasti kova puhumaan ufoista sängyssä – on niin tehnytkin.

Siinä sivussa hän tuhosi brittipopin tällä kappaleella, joka teki kertaheitolla Oasiksen tarpeettomaksi, kun se lopulta julkaistiin singlenä joulukuussa 1997. Ymmärrät kyllä miksi, jos kuuntelet ensin koko Be Here Now’n ja sitten Angelsin perään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Kaikkein hauskinta koko “fat dancer from Take That” -läpässä on, että Robbie – kukapa muukaan – rikkoi sittemmin Oasiksen katsojaennätykset samalla Knebworthin pellolla, jolla Gallagherit viettivät kultaisen hetkensä. Videon perusteella se näyttäisi tuntuneen ihan hyvältä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!