Popklassikot 1987

#4 New Order – True Faith

New Order, taas!

New Orderin esiintymistiheys klassikkolistoillamme kertoo suoria sanoja siitä, millainen pop-kynä yhtyeellä oli hallussaan. True Faith on se kappale, jolla tämän tosiseikan saa parhaiten demonstroitua ummikolle. Ei ole sattumaa, että se oli ilmestyessään New Orderin isoin listamenestys siihen asti. Minut se vangitsi erinäisiä vuosia myöhemmin, tietysti tuon ysärinuoren kultaisen vasikan, Music Televisionin, kautta.

Ensimmäisenä jäi nimittäin mieleen video, jossa surrealistiset hahmot läimivät toisiaan avokämmenellä naamaan hektisen sähkörumpubiitin tahtiin. Sen symboliikka ei ole avautunut vieläkään, mutta jäähän sitä tuijottamaan.

Hieman myöhemmin alkoi kiehtoa eräs tietty sanoituskohta:

”When I was a very small boy
very small boys talked to me
Now that we’ve grown up together
they’re afraid of what they see”

Onpa hienosti ja kryptisesti sanottu, mietin. Aistin säkeissä tavallisesta lapsesta erilaiseksi nuoreksi kasvaneen tyypin ahdistusta elinpiirinsä kapeudesta. Istuin rovaniemeläisen kerrostalon yläkerran huoneessa kirjoittamassa novelleja ja tiedostin, etteivät ala-asteaikaiset kaverini ymmärtäisi uusista kiinnostuksenkohteistani mitään. Pidin True Faithia syvällisenä kertomuksena ulkopuolisuudesta ja muun ihmiskunnan suhteen tunnetusta sovittamattomasta ristiriidasta.

Vähänpä silloin tajusin, että alkuperäisessä versiossa sitaatin viimeinen säe kuului “they’re all taking drugs with me” ja että koko kappale on silkkaa aktiivisen viihdekäyttäjän comedown-tilitystä. Hacienda-klubi oli niin kovin kaukana Rovaniemeltä.

Tässä tiivistyykin se ihana ristiriita New Orderin ytimessä: jäbäthän eivät ole mitään älyköitä, vaikka heille sitä pop-vaistoa onkin jaettu avokätisesti. Ian Curtisin kuoleman jälkeen perustettu yhtye tuntuu monesti pyrkineen ajatustasolla Joy Divisionin vastakohdaksi eli bilebändiksi, mutta jossain, viimeistään Bernard Sumnerin laulumelodioissa, pohjoisenglantilainen melankolia tunkee väkisinkin esiin. Juuri tällaisista yhtälöistä nerokas popmusiikki syntyy.

Suhteessa aikakauden trendeihin New Order asemoitui monesti parhaalla mahdollisella tavalla: se tarttui niihin juuri siinä kohtaa, kun ne alkoivat hivuttautua maan alta mainstreamiin. Tämä on vaativa laji, ja siinä pärjäämisestä syntyy ikonisia klassikkoja. True Faithin tuotti Stephen Hague, joka tehtaili samaan aikaan Pet Shop Boysin kanssa vuoden 1987 kaikkein nerokkainta poppia. Hänen kädenjälkensä taitaa kuulua eniten siinä täysin vastaansanomattomassa biitissä. Yhtye soitteli sitten päälle normaalin euforisen cocktailinsa kitaroita, bassoja ja koskettimia. Lopputulos kuulostaa Stock-Aitken-Watermanilta, joka on vaihtanut valmisruoat luomuun.

Toisin sanoen suunnilleen parhaalta konseptilta, mitä popilla on tarjota.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!