Popklassikot 1996

#4 DJ Shadow – Midnight in a Perfect World

Kuvassa DJ Shadow'n sielu.

Tältä näyttää DJ Shadow’n sielu.

On levyjä ja sitten on niin sanottuja kuulokelevyjä – levyjä, joiden kuunteleminen seurassa tuntuu rienaukselta. Levyjä, jotka tuntuvat loukkaantuvan, jos niitä kuuntelee muussa kuin omien ajatustensa seurassa.

Toiset kuulokelevyt, kuten melkeinpä mikä tahansa Boards of Canadan unen ja todellisuuden rajamailla huojuvista teoksista, ovat kuin auditiivista eliksiiriä. Ne auttavat elpymään, toipumaan ja rentoutumaan. Hyvä!

Toiset kuulokelevyt, kuten vaikkapa Mount Eerien tai Earthin viimeaikaiset myrskyisät äänijärkäleet, toimivat kuin karaiseva ja aistit herkistävä pulahdus avantoon; kuulija tuntee olevansa koinsyömä räsymatto, joka on piesty pölypunkeistaan ja raahattu kimaltelevalle keväthangelle raikastumaan. Kiva!

Sitten on kuulokelevyjä, joilla ei ole sanottavammin positiivisia vaikutuksia; levyjä, joita ei tulisi kuunnella niin sanotusti herkässä tilassa. Sellaisia kuin DJ Shadow’n Endtroducing (1996).

Endtroducing toistaa kahdesti DJ Shadow’n jo kaksi vuotta aikaisemmin EP:llään esittämän kysymyksen: What does your soul look like? Miltä sielusi näyttää?

Sen antama vastaus ei ole järin mieltäylentävä, vaan jotain sellaista kuin Ungoliant, hirviömäinen, pimeyden verkkoa kutova jättiläishämähäkki, joka ahmi kitaansa kaiken, kunnes ei löytänyt enää muuta syötävää kuin itsensä.

Endtroducing on yksinäisyyden ääni. Se on toisaalta yksi inhimillisimmistä ja kouraisevimmin koskettavista levyistä milloinkaan, mutta toisaalta sen maailma on pimeä, kylmä, autio ja pohjattoman yksinäinen. Se on kuin vauroitunut, ruhjotuilla hiphop-biiteillä paikkailtu versio F.W. Murnaun tai Fritz Langin ekspressionistisista painajaisista. Sillä kuullaan useita ihmisääniä, mutta minun on vaikea kuvitella yhdellekään noista äänistä kasvoja.

DJ Shadow – eli kalifornialainen Josh Davis, joka oli levyn ilmestymisen aikaan vain 24-vuotias – kokosi levyn lähes pelkästään sampleista. Wikipedia nimeää 87 levyllä käytettyä samplea, mutta määrä on varmasti alakanttiin.

Midnight in a Perfect World on levyn kaunein ja ainoa edes jonkinlaista toivonkipinää lupaileva kappale. Sen pohjana on – kappas vaan – suomalaisen Pekka Pohjolan Sekoilu seestyy -kappaleesta (1974) anastettu kosketinkuvio, joka saa seurakseen ryskyvät rummut Marlena Shaw’n California Soulista, hylätyltä tippukiviluolalta kuulostavan pianokuvion David Axelrodin The Human Abstractista sekä kuolemaa narisevat sellot ja seireenin ulinaa Meredith Monkin Dolmen Musicista.

Sen viiden minuutin keston aikana ei kuulla yhtään ääntä, jota en olisi näiden reilun viidentoista vuoden aikana oppinut rakastamaan palavammin kuin melkein mitään muuta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!