Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#31 Win Butler

Win Butler, käsi sydämellään.

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Jos Arcade Fire miellyttää, niin tsekkaamisen arvoinen on myös Tavastialla 29.9. esiintyvä Airship.

Jos seitsenhenkinen ihmisryhmä onnistuu olemaan moninkertaisesti osiensa summa, se nostaa myös oman primus motorinsa tehon toiseen potenssiin. Tämä on ensimmäinen syy, miksi Arcade Firen keulakuvan ja lauluntekijän Win Butlerin on lähes mahdoton kuvitella lähtevän soolouralle.

Toinen syy on tietysti se, että tätä nykyä Arcade Fire on Butlerille varsin perheenomainen ryhmä. Bändin multi-instrumentalistisiipeen kun kuuluvat niin Winin kanssa vuonna 2003 avioitunut Régine Chassagne kuin pikkuveli Williamkin.

Butlerin vaikutus ja lahjakkuus 2000-luvun suurimmaksi kasvaneen indiebändin biisintekijänä ja johtohahmona on ollut täysin kiistatonta. Vaikkei Arcade Firen diskografiaan mahdu montaa keskinkertaista biisiä, olisi vaikea kuvitella Winin yltävän yksin läheskään yhtä maagisiin suorituksiin.

Niin välttämättömässä roolissa ovat olleet muun Arcade Firen taianomaiset kyvyt saada mikä tahansa kappale kuulostamaan hurmioituneelta.

Selkeimmillään Butlerin ja hänen konkkaronkastaan nerous kuuluu Arcade Firen vuoden 2004 Funeral-debyytillä. Sen hurjistunut poljento ja hallitsematon, stereotyyppiseen Kanada-soundiin leimallisesti juurtunut orkestraalisuus määrittelivät puhtaimman Arcade Fire -soundin, jonka kaoottista intensiteettiä on ollut mahdoton kopioida.

Ikään kuin bändi olisi astunut liian suuriin biiseihin ja taistellut henkihievereissään pitääkseen ne kasassa. Jo Funeralin avausbiisin Neighborhoods #1 (Tunnels):n kiihtyminen loppuaan kohti tuntuu enemmän Arcade Firen vahinkoinnostumiselta studiossa kuin harkitulta suunnitelmalta.

Tässä taistossa Butler oli se johtaja, joka kiskoi kaaokseen asti latautuneen bändin siimoja pitäen yhtyeen juuri ja juuri kasassa. Ja samalla huudahteli sydän juuri niin karrella kuin sukulaistensa hautajaisissa studiokuukaudet juossut 24-vuotias mies vain voi huudahdella.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Ja mikä hienointa: Arcade Firen statuksen kertaheitolla luoneen Pitchforkin Funeral-arvion (9,7/10) täyttämä jättikupla ei ole vieläkään puhjennut.

Neon Bible ja The Suburbs -levyillä Arcade Fire on saanut musiikkinsa kuulostamaan yhtenäiseltä ja kypsältä, muttei ole hukannut tippaakaan vastustamattomasta tenhostaan. The Suburbsilla soitti jo aikuinen, mutta yhä niin lapsenmielisen innostunut yhtye, että sen oli helppo kuvitella uppoavan yhtä hyvin keski-ikäiseen Bruce-fanaatikkoon kuin hänen pillifarkkupoikaansa.

Merge Recordsille levyttävä kollektiivi on kasvanut monessa suhteessa mitaten maailman suurimmaksi indiebändiksi. Siitä saa kiittää eniten viime talven Grammy-palkintoa (Album of the Year), joka sai jenkit tolaltaan.

Grammy-voiton antaman lisäpotkun huomasin käydessäni raamattuvyöhykkeen Yhdysvalloissa Georgiassa menneenä keväänä. Kuulin Arcade Firen soivan niin automarkethelvetin seitsemännellä piirillä Walmartissa kuin useassa läpeensä ankeassa pikaruokaravintolassa.

Aika hyvin kriitikoiden rakastamalta 2000-lukulaiselta indiebändiltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress