2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#31 M83 – Midnight City (2011)

Anthony Gonzales, tähtiintuijottaja.

Anthony Gonzalez, tähtiintuijottaja.

Koukkuun jäi orgasmissaan piehtaroiva roborttinorppa.

”Waiting for a roar
Looking at the mutating skyline
The city is my church
It wraps me in the sparkling twilight”

Yleisen harhaluulon mukaan ranskalainen keittiö on itsetarkoituksellisen monimutkaista ja korostetun snobbailevaa. Gallialaisen keittiön saloihin perehtyneet kuitenkin tietävät, että sikäläisessä cuisinessa kaiken perustana on yksinkertaisuus, linjakkuus ja johdonmukaisuus. Kaiken á ja o ovat huolella valitut ja korkeatasoiset raaka-aineet, joiden luonnollisista aromeista ranskalaiskokki loihtii… ei niinkään makujen sinfonian vaan armadan puhtaita ja konstailemattomia chansoneita. Todellinen gourmandi nyrpistää nenäänsä mausteita sinne tänne viskovalle sekakeittiölle, hän kyllä ymmärtää eron rotukoiran ja Pariisin etnisten ghettojen katuojassa rymyävän piskin välillä (vaikka ei kumpaakaan kattilaansa tunkisi, ainakaan toivottavasti).

M83:n keulahahmo ja perämies Anthony Gonzalez – bändinsä ainoa oikea jäsen siis – on kotoisin Ranskan Antibesista mutta onneksi antaa palttua synnyinmaansa tunkkaisen juureville pöperöille. Jos Gonzalez olisi kokki, hän todennäköisesti menisi vuoteeseenkin maustehyllynsä kanssa, sillä M83:n jo yli vuosikymmenen mittainen ura on aistien ylikuormituksen juhlaa.

Varhaiset M83-albumit, kuten Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts (2003), ammensivat shoegazen perinteestä, mutta kitaroiden sijasta Gonzalezin ja silloisen bändikaverin Nicolas Fromageun työkaluina olivat halvat syntetisaattorit. Näin syntyi migreeninomaista synteettistä pörinää, joka kuulosti kuulovammalta – mutta jonka giganttisessa kerrostuneisuudessa ja palimpsestimaisuudessa oli merkillistä, suorastaan narkoottista syvyyttä ja tenhoa.

Gonzalezin perusfilosofia on aina pysynyt samana, mutta myöhemmillä albumeillaan hän on alkanut soveltaa ääniarkkitehtuuriaan syntikkapopin ja stadionrockin dynamiikkaan ja laulurakenteisiin. Korskein esimerkki tästä toistaiseksi on Hurry Up, We’re Dreaming -tuplalevyn ensimmäinen single Midnight City, jolla Gonzalez täydellistää muodonmuutoksensa konenörtistä poptähdeksi ryhtymällä laulajaksi.

Kuten ei juuri mikään muukaan Gonzalezin kynästä lähtevä asia, Midnight City ei ole kovin syvällinen eikä hienovarainen kappale. Se on jyhkeä ja häpeilemättömän kimalteleva kappale, joka on olemassa vain toimittaakseen perille koukkunsa mahdollisimman tehokkaasti ja monta kertaa. Ja millainen koukku se onkaan: kuin orgasmissaan piehtaroiva roborttinorppa.

M83:n edellisen albumin Saturdays=Youth (2008) yhteydessä kriitikot nostivat esille John Hughesin 1980-luvun teinileffat, mutta Midnight Cityllä Gonzales on tuonut hyperrealisminsa 2000-luvulle. Elokuvallinen vastine kappaleelle on Richard Kellyn komea esikoisohjaus Donnie Darko (2001), jossa hughesimaiseen esikaupunkimaisemaan ympätään skitsofreniaa, aikamatkailua ja puhuvia ihmisjäniksiä. Vertaus on osuva myös siksi, koska Kelly käytti elokuvassa Tears For Fearsin Head Over Heelsin ja Duran Duranin Notoriousin kaltaisia kasarihittejä, jotka uudessa ympäristössään ottivat uuden surrealistisen hohteen. Samaa valoa hehkuu myös Midnight City, eikä se himmene useidenkaan kuuntelukertojen myötä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
M83 – Midnight City (ohj. Fleur & Manu)

Mitä muuta?

M83:lta äänestettiin myös kappaleita Graveyard Girl, Kim & Jessie ja Reunion.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress