Popklassikot 1991

#30 Blur – There’s No Other Way

There’s No Other Way oli tyyliaan hakevan Blurin tulkinta Madchester-soundista.

Tämä oli aikaa ennen suuria konsepteja: Blurin uran alkuvaiheita leimasi lievä opportunismi ja nimenkin kuvastama epämääräisyys. Tuon nimen bändi otti vastaan levy-yhtiöpomoltaan, joka vihasi alkuperäistä Seymour-nimikettä ja asetti sen muuttamisen levytyssopimuksen ehdoksi. Jätkät tottelivat. Reilun parinkymmenen vuoden ikäisenä Damon Albarnilla ei ollut juurikaan suurisuuntaisia ideoita, mutta kyllä kova halu päästä poptähdeksi.

Aseet tässä pyrkimyksessä eivät olleet kummoiset: tehdään epämääräisesti ajanmukaiselta kuulostavaa kitarapoppia, Albarn näyttää videoissa ja kuvissa hyvältä. Ajan henki oli “madchester” ja “shoegaze”, jossain näiden ilmiöiden liepeillä Blurkin alkoi siis huseerata. Britannian maineikkaat viikoittaiset musiikkilehdet tarvitsivat aina sivuntäytettä, joten tästäkin yhtyeestä saatiin nopeasti syntymään pienimuotoinen ilmiö – sen verran pienimuotoinen, että ensisingle She’s So High ylsi singlelistan sijalle 48. Sen jälkeen Blur olikin tovin hukassa uransa kanssa. Toinen pikkukiekko ilmestyi vasta puoli vuotta myöhemmin. Sen kanssa pelattiin kovilla panoksilla: tuottajaksi hoidettiin Smiths-levyjen parissa legendaarista hohdetta ympärilleen hankkinut Stephen Street.

There’s No Other Way näyttikin sitten hetken ajan muuttavan kaiken. Tanssittava komppi, kesäisen päiväunelmoiva ja hyvin tarttuva kitarariffi ja simppeli kertosäe omasivat kaikki hitin ainekset. Tavallista popkansaa ei kiinnostanut, että tämäntyyppinen tanssilattiaystävällinen kitaramusiikki oli tyylipoliisien mielestä jo mennyt pois muodista. Single julkaistiin strategiseen aikaan huhtikuussa: sen hieman haaveellisessa kepeydessä on loistavasti loppukevään pitkiltä tuntuviin iltapäiviin sopivaa fiilistä. Se ylsi singlelistan seiskaksi ja nousi pikkuhitiksi jopa jenkeissä.

Mielenkiintoista tässä sinänsä mutkattomassa pophelmessä on se, miten Damon Albarn tuntuu yrittävän silittää kuulijaa vastakarvaan onnistumatta siinä. Kappaleen hyvin niukka sanoitus kanavoi jonkinlaista epämääräistä uhmaa ja ärtymystä tarkentumatonta puhuteltavaa kohtaan:

”You’re taking the fun out of everything
You’re making it clear when I don’t want to think
You’re taking me up
when I don’t want to go up anymore
I’m just watching it all”

Videossa Albarn esittää porvarillisessa ja melko ahdistavan tuntuisessa ruokapöydässä istuvaa nuorta kapinallista, moppitukkansa alta muka intensiivisesti mulkoilevaa eksistentialistia. Alkuperäinen Seymour-bändinimihän oli lainattu Siepparista ruispellossa. Mutta jos myöhäismurrosikäinen maailmantuska antoi periksi levy-yhtiösedän ystävällisen neuvon edessä, ei myöskään hittikappaleen vastahankaisuus välity sen musiikilliseen ilmiasuun asti. Albarn tekee keväisesti pukeutuneelta kauniilta pojalta kuulostavan laulusuorituksen, ja sävellys suorastaan kuplii toukokuista nuorta energiaa. Näiden ominaisuuksien takia There’s No Other Waysta tykättiin, ei suinkaan siksi, että sen tahdissa olisi voinut kuvitella aloittavansa vallankumouksen tai menevänsä taidekouluun opiskelemaan vastoin isäukon tahtoa.

Vuoden 1991 Blurilta tämä oli kertaosuma. Leisure-debyyttialbumi hapuilee ja haahuilee ja kuulostaa pitkälti ihan kivalta, mutta ei kertaakaan lainkaan samanlaiselta tai läheskään yhtä hyvältä kuin There’s No Other Way. Yhtyeen piti kokea kunnon mahalasku trendiperusteisen suosion huipulta ennen kuin se keksi itsensä ensimmäistä (eikä suinkaan viimeistä) kertaa vuonna 1993.

http://youtu.be/LJzCYSdrHMI