Popklassikot 1991

#3 U2 – One

U2 otti Achtung Babylla uransa suurimman riskin.

Älkää edes yrittäkö tarjota mitään U2:n vuoden 1995 jälkeen tekemää minulle kuunneltavaksi. Kannan mustekynää mukanani, koska

  • teen muistiinpanoja
  • olen varautunut siihen, että joudun ehkä puhkaisemaan tärykalvoni Bonon ujelluksen takia.

Ja tässä kyseisessä kappaleessa tyyppi kaiken lisäksi utelee, josko keskustelukumppani kulkee itseriittoisessa messiasviitassa. Bono Bono Bono, kuka sitä Jeesusta oikein leikkiikään?

Ei tällä kertaa. One on U2:n nöyrimpiä kappaleita, vailla turhaa leivän- tai kalanjakamisobsessiota. Halleluja. Ja miettikää toki tätäkin: Bono kuulostaa varsin nöyrältä. Ei kovinkaan tyypillistä stadionpaatoksen epäviralliselta maailmanmestarilta.

Achtung Baby oli käsittämättömän kokoinen riski maailman isoimmalta bändiltä, ja kekseliäimpiä tyylinuudistuksia mitä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on nähty. 1980-luvun lopussa julkaistun Rattle and Humin väsynyt amerikanpalvonta on useamman valovuoden päässä Achtung Babyn teksturoiduista iskusävelmistä.

Virkeän äänimaailman alla on kuitenkin U2:n synkin levy, ja jos maailmansyleily olikin vain muutaman vuoden päässä, täällä vastaan tulee yksilötason ongelma toisensa jälkeen. Until the End of the Worldissa Bono ei voisi vähempää välittää pettämänsä rakastetun maailmanlopun meiningeistä. Who’s Gonna Ride Your Wild Horses on manipulaattorin rakkauspäiväkirjan salakavala viimeinen sivu. Ja sitten One, se kappale, jossa Bono on polttanut näppinsä paljon vähemmän areenavalmiilla tavalla kuin vaikkapa With or Without Youssa.

Taustatarina on sekin hankala. Berliiniin pesiytyneet irlantilaiset meinasivat hajota levytyssessioiden aikana, kun Herra B ja The Edge tahtoivat uudistaa menneiden vuosien mielestään epäsopivaksi käyneen äänimaailman, ja Adam Claytonin ja Larry Mullenin humppapumppu taas väitti ongelman piilevän kappaleiden laadussa. Lopulta valokeiloja lähempänä viihtyvä ja ensin mainittu tiimi voitti.

Yksi erityisen hankala äänityssessio pelasti kertomusten mukaan koko bändin. Tuolloin The Edge heitti neljän soinnun sulavan kitarakuvion, joka herätti kaikkien mielenkiinnon. Siitä syntyi One, pitkään aikaan ensimmäinen kappale, josta koko yhtye piti.

Kaikki eivät olleet samaa mieltä. Tuottajan tuolissa istuskellut kuuluisuus totesikin seuraavaa: ”Kappaleet ovat todella hyviä. Inhoan vain yhtä kappaletta: Onea.”
Brian Enon ja yhtyeen välinen kemia oli koetuksella kappaletta miksatessa, ja One koki muutoksia vielä viimeisenä studioyönä.

Musiikillisesti lopputulos on nimensä mukaisesti yhtä. Sen kevyet muutokset tuntuvat yhtä aikaa loppuun asti hiotuilta ilman että melodia kärsii. Uuden säkeistön alkaessa lisätään uusi elementti toisensa jälkeen – helppoa matematiikkaa siis. Kaikkien soittajien rooli on demokraattisen tasa-arvoinen: vain lopussa The Edge saa soolonsa, mutta sekään ei sisällä neljää nuottia enempää.

Viestiltään se on sitäkin pirstaloituneempi, ja sen henkilöhahmot ovat lämpimissä väleissä vain, jos vertailukohtana toimivat kuningaskobra ja mungo. Mille ihmeen kumppanille Bono tässä laulaa?

Syvempi vilkaisu tekstiin paljastaa syvällisen ambivalenssin, täynnä syytöksiä ja vastuunpakoa. Alkusanat ovat vasta arkaluontoisen tilanteen raamit, itse kuva on täysin puuroutunut. Ensimmäinen syytös suuntautuu kohti tuntematonta, mutta pian selviääkin, että nyt on taidettu riiustella hieman väärässä seurassa. Onko Bono sika? Tutkitaanpa asian kaikki puolet.

”Is it getting better?
Or do you feel the same?
Will it make it easier on you now
you got someone to blame?”

Petetyn raivo lyödään maahan häikäilemättömästi heti seuraavassa puheenvuorossa. Oma vastuunkanto ei tunnu olevan iso prioriteetti, mutta tuo toinen saisi luvan hävetä. Kardiovaskulaarinen paneelikeskustelu helvetistä!

”Did I disappoint you?
Or leave a bad taste in your mouth?
You act like you never had love
And you want me to go without
Well it’s too late
Tonight
To drag the past out into the light”

Nii-in. ”Ahdistaa, olenko epäkelpo? Odotapas hetki, onhan sinussakin vikaa: älä sinä siinä syyttele vaan päästä irti menneestä. En pyydä anteeksi, älä hulluja puhu.”

Nyt satutettu laulajamme saa vuoronsa olla ilkeä. Lopulta kummatkin osapuolet pääsevät kantamaan toisiaan, muistoineen ja virheineen. Se, onko kyseessä velvollisuus vai pelkkä pistelevä muisto, josta ei pääse ehkä koskaan irti, jää auki. Rakkaus ja seinähullu masokismi kytkeytyvät yhteen kuin kissanhännät Disney-piirretyssä.

”You say
Love is the temple
Love, the higher law
You ask me to enter
But then you make me crawl
And I can’t be holding on
To what you got
When all you got is hurt”

Osapuolten tuodessa esille toisistaan kaikkein huonoimmat puolet ei ole mitään syytä enää jatkaa. Viha lausuu pistävät loppusanat lemmen aloittamalle lauseelle, eivätkä lopun laajemmat näkökulmat toisten tukemisesta tule lohduttamaan jo valmiiksi sulkeutunutta kumppania. Pakko siis päästää irti.

Onesta on tehty huomattavan paljon erilaisia tulkintoja. Sen ensijulkaisu tribuuttisinglenä toi tietenkin AIDSin aiheeksi. Occamin partaterän suosijoille todettakoon, että olette oikeassa. Yksinkertaisin selitys on suotavin: The Edge sanoo kappaleen olevan kuvaus ilkeästä ja hankalasta erosta.

”We’re one, but we’re not the same”

Yhtä? Bono, älä nyt viitsi. Pystyn haistamaan tuoreen pikaliiman tänne asti, et sinä ehjä ole, eikä tuo tarinasipariskuntakaan. Mutta onneksi teitte yhtyeenne ehkäpä parhaan ja ainakin monille rakkaimman balladinne. Rakastavaisten taistelun kuvaaminen tällä tavalla kuulostaa paljon paremmalta kuin vasten seinää heitetyn leivänpaahtimen kolina, vaikka kumpikin kertovat suunnilleen saman tarinan. Kyllä se siitä, paljon on kalaa meressä.

BONUS!

Videoita on kolme, joista Youtubesta löydämme kaksi ensimmäistä. Ensimmäisessä näemme… niin, haluatteko te nähdä? Bono istuskelee ravintolassa. Väliin tipahtelee tosin paljon arvaamattomampaa kuvamateriaalia: naiset ja herrat, U2 goes drag.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS II!

Video #2 on huomattavasti kesympi. Kukkasia ja hidastettuja puhveleita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS III!

Vuonna 1993 Adam Clayton ja Larry Mullen esittivät R.E.M.:n Michael Stipen ja Mike Millsin kanssa biisistä akustisen version. Projekti kulki nimellä Automatic Baby.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!