Popklassikot 1995

#3 Smashing Pumpkins – 1979

smashingpumpkins

Billy, Billyn hiukset ja ne muut.

“Out on tour with the Smashing Pumpkins / Nature kids, but they don’t have no function / I don’t understand what they mean and I could really give a fuck.”

Pavementin Stephen Malkmusin tekstinpätkä bändin Range Life -biisissä oli hänen itsensä mukaan laulun kertojan suuhun kirjoitettu vitsi ja osa indien ja alternative rockin välistä vastakkainasettelua. Smashing Pumpkinsin Billy Corgan otti sen tapojensa mukaisesti tosissaan ja julisti, ettei hänen yhtyeensä suostuisi Lollapaloozassa, mikäli Pavement olisi niin ikään esiintyjälistalla.

Itse olen voinut aina samastua Malkmusin lauseiden ilmitasoon. En ymmärrä Smashing Pumpkinsia tai varsinkaan sen magnum opus -albumia Mellon Collie and the Infinite Sadnessia. Kaksi tähteä ja paha mieli, ikuisesti.

Jos jokin laulaja kuulostaa Neil Youngiakin enemmän lampaalta, sen on oltava Billy Corgan. Floodin tuottama soundimaailma saa levyn raskaat biisit kuulostamaan puuroiselta muoviseos-Metallicalta. Mellon Collie osoitti, että Smashing Pumpkins oli täysin suhteellisuudentajunsa hukannut yhtye, joka oli liian sisäsiisti grungeksi, liian pelokas metalliksi ja liian melodiatajuton kirjoittamaan kappaleita, joiden sävellykset riittäisivät kantamaan edes itsensä – saati sitten läpi kaksituntisen levyjätin.

Smashing Pumpkinsista tuli Placebon ja Nirvanan väliinputoaja, jonka angsti ei ole aitoa, vaan pikemminkin Corganin egomaanista kitinää, ”Love is suicide” -banaaliuksia ja epätoivoisia yrityksiä saada huomio kiinnitetyksi itseensä.

Ja voimme aivan hyvin katsoa myös Suomeen, jossa vasta myöhemmin Corgan-kampaukseen vaihtaneen Toni Wirtasen johtama Apulanta yhdisti angstista vyörytystä grungen perintöön tavalla, johon Smashing Pumpkins ei ikinä olisi kyennyt. Smässäreiden jättihitti Bullet with Butterfly Wings olisi ollut Apulanta-singlenä bändin 90-luvun keskinkertaisin.

Lohdullista on, että myös Smashing Pumpkinsilla ja Mellon Collie and the Infinite Sadnessilla on vahvat hetkensä, vaikka bändi on toki ylipäätään sellainen, että singlekokoelmakin on kokonaisuutena puuduttavahko. Vaikka Smashing Pumpkins leimautui juurikin angstisena ysärirockina, bändi oli parhaimmillaan silloin, kun se päästi ripauksia aurinkoa kitaravalliensa lävitse.

Siamese Dreamin Todayn sisältämää näennäisoptimismia ei pääse karkuun, Disarm ei tahraudu edes sillä, että noin 15 vuotta myöhemmin Lasse Kurki ja Knipi varastivat biisin kellokoukun Anna Puun C’est la vie –sinkkuun ja Tonight, Tonightin kruunaa ennenkuulemattoman uljas ja aikaa kestänyt tapa tehdä ysärivyörytyksestä nostattavaa jousien avulla.

Ja se yksi ylitse muiden, kimaltelevin helmi Mellon Collien kakkoslevyn mitättömyysmeressä ja syy antaa kaikki Smashing Pumpkinsin synnit anteeksi oli 1979.

Kuten Smashing Pumpkinsille oli normaalia – kenties juuri melodiatajuttomuutensa vuoksi –  myös 1979:n koukku, Billy Corganin tunnistamattomaksi efektoitu ”ooh”, on niitä, joissa yksinkertaisen ja nerokkaan yhteydet avautuvat tarkimmalla mahdollisella tavalla.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin MTV:n gaalassa vuonna 1996 vuoden parhaaksi videoksi valittu video kertoo kappaleen huumaavasta nostalgiasta ja romantisoidusta nuoruudesta enemmän kuin Corganin kirjoittama teksti. 1979 videoineen on kuin parhain 90-luvun teinileffa puristettuna neljään minuuttiin: autoilua, punaisia kuppeja, villiintyvät kotibileet, tyhmänrohkeaa sekoilua pikkukaupassa sekä donitseja syövät poliisit. Kaikki ilman ajalle ominaista kyynisyyttä, välinpitämätöntä slackerismiä tai ironian häivää.

Instagramissa on suodin nimeltä 1977. Onneksi niin, sillä 1979:n tasolle Instagramin luoma keinonostalgia ei yllä ikipäivänä. Ja sitäpaitsi: ei 1979:n videoakaan ole erityisemmin sävytetty mihinkään suuntaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!