Popklassikot 1989

#3 Pixies – Debaser

Pixies. Tahrija, kuvainraastaja Francis toisena vasemmalla.

Luis Buñuelin elokuvan Andalusialainen koira alussa on kohtaus, jossa partaveitsi leikkaa hitaasti silmämunan kahtia.

Montaasin kautta siirrytään nopealla leikkauksella täysikuusta pyöreään silmämunaan, jonka poikki veitsi lipuu hitaasti ja varmasti, miltei pornografisen nautinnollisesti. Tuohon hetkeen tiivistyvät oikeastaan kaikki surrealismin voimakohdat: (repressoitu) seksuaalisuus ja kuolema, eros ja thanatos.

Kohtaus on järkyttävä sen takia, että siinä on jotain peruuttamatonta. Se on hidasta ja harkittua väkivaltaa, julmaa ja lopullista.

Pixiesin läpimurtolevy Doolittlen avaava Debaser ottaa tuon kohtauksen lähtökohdakseen, tehokeinokseen. Kertosäkeessä Black Francis laulaa huvittavalla puoliranskalla “I am un chien andalusien” (oikea muoto olisi “Andalou” – toim. huom.) eli elokuvan nimen, jota seuraa välittömästi itse kohtaus, “slicing up eyeballs, oh-oh-oh-oo”, jonka hän laulaa suorastaan ekstaattisesti hykerrellen, mielikuvasta nautiskellen.

Toinen teos, johon kappale viittaa, on juurikin tuon oudon ranskan takia Talking Headsin Psycho Killer, joka on eräänlainen Debaserin esiaste. Sen kertosäe (“psycho killer, qu’est-ce que c’est?”) on samalla tavalla absurdi ja häiriintynyt, miltei skitsofreeninen juurikin tuon selittämättömän kielten rinnakkainasettelun takia.

Kappaleita yhdistää toki myös ärhäkkä komppi. Skan rajamailla oleva Psycho Killer ja määrätietoinen Debaser ovat intensiivisiä, miltei neuroottisia esityksiä, mikä vuorostaan tukee sanoitusten jännittyneisyyttä.

Viiltely on efekti jota, Black Francis käyttää levyllä muutenkin. Wave of Mutilation ja I Bleed jatkavat pitkälti Debaserin tunnelmaa, joskin jälkimmäisessä verenvuoto liittyy mahdollisesti syntymään (kuukautiskierto) eli teemaan, joka taas on Deadin takana.

Debaser on omalla tavallaan arkkityyppinen Pixies-biisi: on huutoa, on villit soolot, on Kim Deal hönkimässä taustalauluja tuolla pikkutytön ja sarjakuvahahmon risteytykseltä kuulostavalla äänellään. Upein kohta kappaleessa on kuitenkin sen loppu: kahden minuutin kohdalla alkava instrumentaali-coda runnoo kappaleen sanoman brutaalisti maaliin, Santiagon kitara riehuu kuin veitsi Black Francisin niputtaessa ruumiita taustalla vihaisella ja tiukalla barre-kompilla.

Kappaleen lopussa Black Francis on sitä mitä on koko ajan huutanut toivovansa olevan: turmelija, tahrija, kuvainraastaja.

Kokonainen sukupolvi kantaa vieläkin näitä arpia. Silmämunamme (ja korvamme!) on viillelty kahtia, nyt näemme kahta paremmin. Ja emme kuule mitään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!