Popklassikot 1986

#3 Black – Wonderful Life

Olen itse itseäni suurempi!

Usein, kun kuuntelee bändiäänitysten raitoja erillisinä ryhminä eli yksittäisiä soittimia, huomaa, että soittava ihminen on usein aika suurpiirteinen. Puhumme tässä siis bändeistä, emme studiomuusikoista, noista oman elämänsä jussipattitusseista. He eivät tee virheitä ja kuulostavat teknisesti täydelliseltä laumasta erotettunakin.

Löperöstä soitosta kuitenkin muotoutuu osiensa summaa suurempi kokonaisuus. Se on yhteensoittamisen hienous. Ja kaikki hienous maailmassa tulee muutenkin epätäydellisyydestä.

Wonderful Life on biisinä suurempi kuin osiensa summa. Se on jokaiselta yksittäiseltä osatekijältään aika keskinkertainen veto, mutta kun nämä moduulit isketään yhteen, tulos on todella komea.

Sävellys on aika perustason heitto. Jos on joskus tapaillut vaikka satunnaista Neil Young -biisiä kitaralla, Wonderful Lifen soinnutus on tutumpaakin tutumpi. Hauska soittaa kitaran ekasta asennosta, avoimien kielten rämistessä.

Sanoitus voisi löytyä jonkun teinitytön päiväkirjasta, tai nyttemmin Facebook-feedistä. Tai Madonnan lyriikkavihosta Frozenin aikoihin. Luettuna se on äärettömän köpöinen ja tarjoaa samaistumista lähinnä myötähäpeän kautta.

Colin Vearncombe laulaa soundilla, joka tuo pelottavissa määrin mieleen Rick Astleyn. Instrumentaalitausta on juustoinen kuin lauantai-ilta Zetorissa.

Kaikesta tästä huolimatta kokonaisuus toimii. Wonderful Life on yksi niitä biisejä, joka herättää voimakkaan halun tehdä oma versio. En ole tähän lähtenyt, koska en usko, että rahkeeni riittäisivät yhtä maukkaan kakun tekemiseen näin huonoista aineksista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Sama biisi vielä kaikkia muita elementtejä juustoisemmalla Miami Vice -henkisellä saksofonilla ja Gipsy Kings -tyylisillä kitarafilleillä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!