Popklassikot 2000

#29 The White Stripes – You’re Pretty Good Looking (For a Girl)

Älä murjota, Jack, oot säkin ihan näpsäkän näköinen jätkäks.

Älä murjota, Jack, oot säkin ihan näpsäkän näköinen jätkäks.

Ah, noita 2000-luvun alun vuosia, kun The White Stripes tuntui voittamattomalta. Jack Whitessa yhdistyivät hämmentävällä tavalla omiaan hautova nörtti ja kitarasankari, Meg taas oli jonkinlainen garagerock-söpöyden virallinen ruumiillistuma. Duon punavalkoinen estetiikka oli kaikkien aikojen rock-imagojen kärkipäässä, ja tietysti se teki muutaman levyllisen ihan sairaan toimivaa popiksi naamioitunutta rockmusiikkia (tai toisin päin).

Kyllä, minä olin kohtalaisen omistautunut White Stripes -fani. Tuolloisen autotalliaallon äijämäisemmistä ryhmistä en piitannut paskaakaan, ja miksi olisinkaan, kun Jack ja Meg tarjosivat paljon parempia biisejä ja paljon kutkuttavampia mielikuvia vailla äijämäisyyden häivääkään.

Tämä kaikki sijoittuu elämässäni aikavälille 2001-2003. Se alkoi siitä, kun näin televisiosta Fell In Love With a Girl -biisin nerokkaan videon. Piti hankkia White Blood Cells, jota tulikin popitettua huolella siihen asti, kun Elephant ilmestyi keväällä 2003. Tämähän oli aikansa suurtapaus. Elephant ei silti ollut ihan niin hyvä levy kuin edeltäjänsä, ja vähitellen innostus alkoi laantua, vaikka ei sammunutkaan kokonaan.

Ennen White Blood Cellsiä White Stripesistä ei ollut Suomessa kuullut juuri kukaan – en minäkään. Monen muun tavoin tutustuin duon kahteen ensimmäiseen levyyn vasta sen jälkeen. Ensimmäinen on epätasainen, mutta parhaimmillaan erinomainen raakile, vuoden 2000 De Stijl taas Jackin ja Megin taiteellinen läpimurto. You’re Pretty Good Looking (For a Girl) on sen avauskappale, selvästi alle kaksiminuuttinen tiivistämisen mestarinäyte, jossa on jo kaikki se, minkä takia maailma näihin eksentrikkoihin hieman myöhemmin ihastui.

Niin hyvä kuin biisi onkin, ehkä tärkeintä siinä on otsikko ja sen huikea sulkumerkkien käyttö. Että siis Jack White puhuttelee jotakuta, joka on hyvännäköinen – tytöksi? Heteroseksuaalisen rakkauslaulun lähtöpositioksi tämä on mieleenpainuva. Siinä on sitä leikkikenttänaivismia, jonka White veti näillä varhaisilla klassikkolevyillä poikkeuksellisen uskottavasti; hän tuntui oikeasti tavoittavan keskenkasvuisen pojan tavan katsoa maailmaa. Silloinhan tytöt tietysti ovatkin toisaalta kiinnostavia, mutta toisaalta vähättelyn ja yliolkaisuuden kohteita.

Toinen Whitelle tyypillinen moodi, epämääräisen vihainen häiriintyneisyys, tulee esiin itse tekstissä, jossa otsikko/avausrivi jatkuu: ”But your back is so broken.” Teksti liikkuu muutenkin siinä dadan rajamailla, mutta selväksi tulee ainakin se, että kertoja toisaalta suhtautuu epäilyksellä tyttöön, joka on antanut muiden poikien kuljetella itseään ulkona, ostaa juttuja ja “varastaa ajatuksensa”. Toisaalta hän kuitenkin on ihastunut tyttöön ja “the future’s wide open”. Loppuvaikutelmaksi jää, että eiköhän tämä kissa-hiiri-leikki jonkinlaiseen ujoon pussailuun pääty.

Ylimääräistä hupia saatiin silloin 2000-luvun alussa kuvittelemalla, että biisissä laulettaisiinkin: “You’re pretty good looking, four-eyed girl.”

Ihan mahdolliselta Jack White -läpältä sekin kuulostaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!