Popklassikot 1988

#29 Bad Religion – Do What You Want

Bad Religion, punkprofessori Greg Graffin (vas.) jaksaa saarnata.

Bad Religion on yksi niistä yhtyeistä, joista pitäminen ei ole varsinaisesti coolia. Bändin yli 30 toimintavuodesta huolimatta rockmedia ei tunnu koskaan muistavan sisällyttää bändiä klassisten rockyhtyeiden listoilleen; ajatus Bad Religionin mainitsemisesta The Clashin ja kumppanien kanssa samassa lauseessa tuntuu jopa minusta oudolta, lievältä pyhäinhäväistykseltä.

Bändiä ei tunnuta ottavan ihan tosissaan. Ehkä se johtuu siitä yksioikoisesti osoittelevasta nimestä. Tai yhtyeen logosta, joka näyttänee nerokkaalta etupäässä hiljattain uskonnon idioottimaisuudesta vakuuttuneen teinin silmissä. Ehkä bändin useimmat kappaleet liikkuvat liian nopeassa tahtilajissa vedotakseen rockkriitikoihin, joista aika moni on pohjimmiltaan traditionalisti.

Ehkä laulaja Greg Graffin käsittelee tosimaailman asioita – siis muitakin kuin iänikuisia ihmissuhteita ‒ tarjoamatta ironisen etäännytyksen suomaa turvaa. ”Saarnaaminen”, kuten ylläkuvattua rockissa nykyään kutsutaan, ei ole coolia.

Harva tuntuukin muistavan, että Bad Religion on eräs kaikkien aikojen eniten muihin yhtyeisiin vaikuttaneista punkbändeistä.

Yhtyeellä on myös enemmän kuin tarpeeksi hienoja, fiksuja ja melodisia rockbiisejä ansaitakseen vähintäänkin erikoismaininnan puhuttaessa viime vuosikymmenten tärkeimmistä rockbändeistä.

Do What You Wantin emolevy Suffer oli itse asiassa jo Bad Religionin kolmas, mutta vasta sillä yhtye löysi oman, missä tahansa tunnistettavan soundinsa. Hardcoresta tutut läimebiitit kohtasivat punk-professori Greg Graffinin (siis kirjaimellisesti: Graffin on biologian professori, joka opettaa UCLA-yliopistossa) evoluutiobiologin järkähtämättömällä katseella kirjoitetut lyriikat, puhtaat popmelodiat ja yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet vokaaliharmoniat.

Do What You Want -kappaleella kuullaan näitä kaikkia tiivistettynä rivakkaan vähän yli minuutin kestoon. Tämä tekee siitä sekä levyn lyhimmän että uskoakseni lyhimmän Popklassikot-sarjassa esiintyneen kappaleen.

Verrattuna esimerkiksi albumin nimikappaleen edustamaan keskitempoiseen materiaaliin ‒ joka muodostui myöhemmin bändin leipälajiksi sen huippuvuosien albumeilla – Do You What You Want on isku kasvoille tuoreella kalalla.

Vaikka kappaleen sanoituksen voi nopeasti kuunneltuna ymmärtää turhanpäiväiseksi punk-uhoksi, se on huomattavasti monitasoisempi. Se käsittelee apatian ja (poliittisen) välinpitämättömyyden teemoja ironian ja satiirin keinoin.

Laulun kertoja ei liene Graffin, joka kehottaisi kuuntelijoitaan ”rikkomaan kaikkia sääntöjä”, vaan laput silmiltään pudottanut jokaihminen, joka on päättänyt, että kokonaisvaltaisen merkityksen (siis, kyllä, Jumalan) puuttuminen universumista tarkoittaa sitä, että millään ei ole yhtään mitään väliä.

Eihän se varsinaisesti lalalaata ja sydäntä pakahduttavaa boy-meets-girliä ole, myönnetään. Rockin kaanonista luulisi kuitenkin löytyvän tilaa myös tällaiselle musiikille. Etenkin kun se on esitetty näin pirullisen tarttuvassa muodossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!