Popklassikot 1989

#28 The Field Mice – Sensitive

Field Mice ja hirvee meininki.

“We all need to feel safe
then that’s taken away
sometimes I want to return
return to before
the trouble began
that time of no fear”

Vuonna 1989 britti-indiepiirien fanzineissä hyökättiin kustannustehokkaan cd-formaatin yleistymistä vastaan. Cd-levy edusti kompaktissa epäesteettisyydessään julmaa musiikkiteollisuutta, joka nyhti rahat pois kuuntelijoilta antamatta vastineeksi mitään kiintymisen arvoista. Oli päästävä takaisin aikaan, jolloin suosikkibändin uutuussingle sai kädet tärisemään ja sydämen hakkaamaan villimmin kuin edessä häämöttävät ensitreffit.

Bristolilainen Sarah Records tiesi, että nostalgia on yksi vetovoimaisimmista pop-tunteista. Se alkoi julkaista polkuhinnoiteltuja seiskatuumaisia ja fanzinejen väliin piilotettuja flexi-discejä. The Field Micen Sensitivestä tuli yksi yhtiön suosituimmista singleistä.

“My feelings are hurt so easily
that is the price that I pay
to appreciate
the beauty they’re killing”

Levynkannen siniset pingviinit näyttävät lastenkirjasta revityiltä. Lyriikoissa kertojahahmo tunnustaa purskahtavansa itkuun jo pelkän auringonlaskun nähdessään. Herkkyys ei ole helppoa tylyssä maailmassa, jossa tunteilu tuomitaan vähäverisenä haihatteluna.

Sensitiven viehätys syntyy kuitenkin enemmän ristiriitaisuudesta kuin esanssisesta söpöydestä. Yhtye jyräsi kainon laulumelodian muutaman soinnun kitara-bassovyörytyksen alle ikään kuin herkkyyden riskialttiutta alleviivatakseen. Taustalla nakuttaa ainoastaan halpa rumpukone. Ujonrohkea yhdistelmä on lähempänä shoegazea ja Pulpia kuin vaikkapa Belle & Sebastianin kaltaisia myöhemmän polven indiepop-suuruuksia.

Fanit kutsuivat Sarah Recordsin musiikkia itsepintaisesti popiksi, vaikka suosio ei ollut marginaalisia painoksia julkaisevalle levy-yhtiölle minkäänlainen tavoite. ”Täydellisessä maailmassa nämä kappaleet soisivat radiossa” -tyyppinen haikailu oli keskeistä yhtiön itsestään rakentamassa mytologiassa.

Sarahin ohjelmana oli jättää jälkeensä eräänlainen musiikkinörttien liitonarkku sadan täydellisen pop-äänitteen muodossa ja sitten lopettaa itsensä. Tarkkaan rakennetussa spektaakkelissa ei ollut sattumaa, että levynkansissa esiintyi tiuhaan Clifton Suspension Bridge, yksi Britannian pahamaineisista itsemurhasilloista.

Ihanteellisen popin aika oli jo tiessään, joten indiepopparit takertuivat kouristuksenomaisesti nostalgiaan ja ulkopuolisuuden tunteeseen. Oli lopulta peribrittiläistä kaivata esiteolliiseen autuuteen ja menneeseen idylliin, jota ei ollut kuvitelmien ulkopuolella olemassakaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!