Popklassikot 1991

#28 Marc Cohn – Walking in Memphis

Marc Cohn tietää, että ahkerimmankin apostolinkyytiläisen on istahdettava välillä persiilleen.

Ennen kaikkea Marc Cohnin Walking in Memphisistä välittyy riemu. Se on ylityslaulu Memphisille, bluesille, rock’n’rollille, gospelille ja musiikille ylipäänsä. Se on kappale, joka tulvii jotain perustavanlaatuisen amerikkalaista, mutta samalla jotain universaalia. Se on sekä populaarikulttuurin historianluento että pidäkkeetön ilonkiljahdus. Unohtamatta syvän sinistä nuottia kaiken sydämessä.

Vuonna 1959 syntynyt Marc Cohn oli 1970-luvun alussa vasta lapsi, mutta tuon ajan klassinen singer-songwriter-musiikki kietoi hänet pauloihinsa ja muodosti perustan hänen perinnetietoiselle popilleen. Cohn julkaisi vuonna 2010 Listening Booth: 1970 -albumin, joka oli kunnianosoitus vuodelle, jolloin hän “löysi” musiikin, ja sen biisilista kertoo lähestulkoon kaiken tarpeellisen hänen musiikkkinsa juurista. Van Morrisonin, Cat Stevensin, JJ Calen, Paul McCartneyn, John Lennonin ja muiden ikonisten nimien klassikkokappaleet täyttivät 1970-luvun alussa Cohnin pään, ja tuolla polulla hän oli 1990-luvun alussa, kun hänen nimetön debyyttilevynsä ja siltä lohkaistu single Walking in Memphis ilmestyivät.

Cohn edusti sitä uutta, hiukan vaihtoehtoista, mutta kuitenkin helposti sulatettavaa, aikuista ja perinteille kumartavaa laulaja-laulunkirjoittajasukupolvea, joka oli noussut suuren yleisön tietoisuuteen 1980-luvun lopulla. Suzanne Vegan ja Tracy Chapmanin tapaisten artistien älykäs, tarttuva, juureva ja herkkä folkpop tuntui suoralta vastavedolta tuon vuosikymmenen synteettisyydelle, pinnallisuudelle ja futuristisuudelle. Samaan tapaan oli syntynyt myös 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajaliike, joka oli suora seuraus 1960-luvun lopun psykedeelisen räjähdyksen aistien yliannostuksesta.

Vaikka Walking in Memphisin esikuvat ovat selvästi 1970-luvulla, sen sitoo 1990-lukuun sekä nostalginen kaipuu myyttiseen menneisyyteen että postmoderni viittailu populaarikulttuurin historiaan. Heti laulun alussa Cohn laittaa jalkaansa Carl Perkinsin siniset mokkanahkakengät ja laskeutuu lentokoneessaan “delta bluesin maahan”. Musiikkityylin popularisoinut “bluesin isä” W.C. Handy suojelee laulajan kulkua hänen astellessaan pitkin Beale Streetiä ja löytäessään gospelmaisen ekstaasin amerikkalaisen musiikin syntysijoilta.

Seuraavassa säkeistössä Cohn seurailee Memphisin epäilemättä kuuluisimman asukkaan Elvis Presleyn haamua Union Avenuelta (jossa sijaitsi Sam Phillipsin Sun Studio) Gracelandiin, jonka “viidakkohuoneessa” rockin kuningas yhä tapailee nuoria naisihailijoitaan.

Kappaleen väliosassa Cohn viittaa Memphisin lihalliseen ja taivaalliseen puoleen, ja saarnaa pitää näiden ääripäiden välillä tasapainoillut soul-legenda Al Green:

“They’ve got catfish on the table
They’ve got gospel in the air
And Reverend Green be glad to see you
When you haven’t got a prayer
Boy, you got a prayer in Memphis”

Lopulta Marc Cohn löytää uskonnon, mutta hän ei käänny kristillisen kirkon, ei edes Yhdysvaltain etelän baptistikirkon, puoleen, vaan uskonkappaleet sanelee musiikin taivaallinen mahti:

“Now Muriel plays piano
Every Friday at the Hollywood
And they brought me down to see her
And they asked me if I would
Do a little number
And I sang with all my might
And she said
‘Tell me are you a Christian child?’
And I said ‘Ma’am I am tonight’”

Kuin New Orleansin perinteiset jazz-hautajaiset, joissa siirrytään vähitellen hitaista ja surullisista kappaleista riemukkaaseen elämän juhlimiseen, Walking in Memphis kasvaa alun surumielisyydestä (ensimmäisessä säkeistössä Cohn on “niin sininen kuin poika vain voi olla”) yhä iloluontoisemmaksi. Kertosäkeessä Cohn vielä kysyy: “But do I really feel the way I do”, mutta väliosan lopussa eksistentialistinen epäilys on saanut väistyä ekstaattisen riemun tieltä.

Kappaleen lopussa odottaa kuitenkin pienoinen epäilys. Cohn lopettaa Walking in Memphisin samoihin sanoihin ja samoihin kauniin pelkistettyihin pianosointuihin kuin mistä se on alkanutkin. Oliko kaikki sittenkin vain päiväunta sateen keskellä?

“Put on my blue suede shoes
And I boarded the plane
Touched down in the land of the Delta Blues
In the middle of the pouring rain”

Oli miten oli, Walking in Memphis päättyy vahvaan tuntemukseen siitä, että Cohn on löytänyt bluesin syntysijoilta sekä apua suruunsa että suurenmoisen henkisen kokemuksen. Samalle matkalle hän on vienyt myös kuulijansa.

Walking in Memphis ei ikinä voita maailman cooleimman kappaleen palkintoa, mutta yhtä kaikki se on oikeutettu popklassikko. Se on lämmin kuin lapsuuden kesäillat, tarttuva kuin markalla kioskista ostetut toffeet ja turvallinen kuin äidin punaviinimarjamehu (vaikka jälkimmäistä tuskin saakaan Memphisistä).

Olenko uskovainen?

Rouva, tämän kappaleen soidessa kyllä!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Cherin It’s a Man’s World -albumilta lohkaistu versio oli hitti Euroopassa vuonna 1995. 

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Sci-fi-fanit muistavat sen myös Salaisten kansioiden klassikkojaksosta The Post-Modern Prometheus.

http://www.youtube.com/watch?v=EUjx_06z-44

Bonus III!

Englantilainen Shut Up and Dance julkaisi Walking in Memphisin teknoversion nimellä Raving I’m Raving vuonna 1992. Single nousi Englannin listan sijalle 2, mutta yhtye ei ollut kysynyt lupaa versioonsa ja niinpä Raving I’m Ravingin matka katkesi heti alkuunsa, kun sen soittaminen radiossa kiellettiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!