Popklassikot 1988

#27 The House of Love – Christine

The House of Love, utuinen ja laiska kuin helteinen kesäpäivä.

Vuonna 1986 perustettu brittiläinen The House of Love oli kovin epäonninen yhtye. Sen melodisesti loistokkaiden kappaleiden ja huuruisesti junnaavaa psykedeliaa, 1980-lukulaista heleää indiepoppia ja The Velvet Undergroundin viileää taiderockia yhdistelevän soundin olisi pitänyt viedä se pitkälle.

Hetken aikaa The House of Lovea pidettiinkin U2:n seuraajana maailman stadioneille, mutta lopulta sen ura kuitenkin saavutti lyhyen huippuhetkensä varhain. Yhtye oli parhaimmillaan muutamalla ensimmäisellä singlellään (Christinen lisäksi etenkin loistokkailla Shine Onilla ja Destroy the Heartilla) ja ensimmäisellä nimettömällä albumillaan.

The House of Love menetti ensimmäisen jäsenensä, saksalaissyntyisen kitaristin Andrea Heukampin, jo ennen debyyttilevynsä ilmestymistä, mutta todelliset vaikeudet alkoivat, kun yhtye siirtyi Alan McGeen johtamalta indie-levy-yhtiö Creationilta suurelle Fontanalle. Levy-yhtiö ei ymmärtänyt The House of Lovea ja yritti leipoa siitä stadionbändiä, mutta yhtä suurta osaa yhtyeen vaikeuksissa näyttelivät huumeet, menestyspaineet, paisuneet egot ja depressio.

Kkitaristi Terry Bickers lähti lätkimään kesken kiertueen vuonna 1989 ennen kuin The House of Love oli ehtinyt edes julkaista kokonaista albumia Fontanalla (The House of Loven toinen, edeltäjänsä tavoin nimetön, levy ilmestyi lopulta alkuvuodesta 1990). Laulaja-kitaristi Guy Chadwick rämpi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa vuoteen 1994 asti, kunnes laittoi lopulta lapun luukulle. Vaikka The House of Love teki myöhemminkin hyvää musiikkia, Chadwick ei onnistunut useista yrityksistä huolimatta koskaan toistamaan yhtyeensä uran alkupään loiston hetkiä.

Christinen aikoihin kaikki näytti kuitenkin vielä mahdolliselta. Olihan se kappale, jonka säveltäminen oli The Jesus and Mary Chain -konsertin ohella innostanut Chadwickin perustamaan The House of Loven.

Christine edustaa kaikkea sitä, mikä teki yhtyeestä erikoislaatuisen. Sen soundi on utuinen ja laiska kuin helteinen kesäpäivä, jonka auringon paisteessa mieli leijailee jossain unen ja valveen rajamailla. Samalla se on kuitenkin melodisesti raikas kuin vesiputous. Christine onnistuu tavoittamaan samalla sekä särmikkään viileyden että romanttisen herkkyyden.

Kappaleen sanoitukset verhoutuvat kohtalokkaan runollisiin kielikuviin ja piiloutuvat mysteerien taakse. Kuka Christine on, ei täysin selviä, mutta selvästi hän on hahmo Chadwickin menneisyydestä:

”Christine, still walking at me
Still talking at me”

Menetyksellä, kenties kuolemalla, on osuutensa tarinassa, vaikka yksityiskohtia ei kerrotakaan:

”Christine, such a sense of loss
And the baby cried
Christine, Christine”

Kappaleen toisessa säkeistössä Chadwick kuvaa Christineä kuin pyhimystä, eikä naisen Kristukseen viittaava nimikään taida olla sattumaa:

”Christine, you’re in deep, pristine
With a god-like glow
Christine, Christine
Heart and the glory and me
Chaos and the big sea”

Yhtäkkiä Bickersin kitara lähtee hetkeksi vaeltelemaan kuin meren levottomat aallot myrskyssä palatakseen lopulta vuoroveden mukana takaisin kappaleen tasaiseen käyntiin. Jostain taivaiden korkeuksista myös Christine ja laulun kertoja temmataan takaisin maan pinnalle ja piittaamattomien silmien eteen, jotka kääntyvät pois tarjoamatta apuaan:

”And the whole world dragged us down
And the whole world turned aside”

The House of Loven soundissa on epiikan aineksia, jotka saavat ymmärtämään, miksi siitä povattiin U2:n seuraajaa, mutta loppujen lopuksi se on liian hienovarainen, arvoituksellinen ja vaatimaton. Chadwickia on mahdoton kuvitella mylvimässä kaulasuoni pullistellen sytkärimeren edessä yleisöä yhdistäviä ympäripyöreyksiä.

Lopulta Christine sopii kertomaan The House of Lovesta itsestään, pienestä yhtyeestä, joka olisi voinut olla niin paljon enemmän:

”And the whole world dragged us down
Not a sonnet not a sound
And the whole world turned aside
The cruelest hand just turned an eye”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!