Popklassikot 1994

#27 Stone Temple Pilots – Interstate Love Song

Grunge tylsää? Ei toki.

Mighty Joe Young -nimellä aloittanut Stone Temple Pilots – jota Stephen Malkmus nimitti Pavementin Range Lifessä eleganteiksi poikamiehiksi – leimattiin alkuunsa grungen ensimmäiseksi perässähiihtäjäksi. Ja osittain oikeutetustikin: debyyttilevy Core sisälsi pintapuolisesti jokseenkin aliceinchainsiaanisia otteita, mutta myös aimo annoksen nolohkoa Nirvana-apinointia (osoituksena esimerkiksi Creep-singlen ankeat Cobain-värssyt ja -melodiat). Vaan mitenpä Kalifornian auringon alta olisikaan kirvonnut samaa angstia kuin sateisen Seattlen metsistä.

Toisella levyllään Purplella Stone Temple Pilots löysi itsensä. Se riisui pahimmat grungevetimet yltään ja sonnustautui eleganttien poikamiesten pukimiin, muuttuen samalla oikeasti kiinnostavaksi. Kun ylisuuret neuleet vaihtuivat hassukuosisiin kauluspaitoihin ja leukaparrat hävisivät siloposkien tieltä, soundikin muuttui perinteikkäämmäksi.

Grungesävyt jäivät kyllä taustalle kytemään, mutta mukaan tuli aimo kauhallinen vanhakantaista hard rockia. Kun sekaan annosteltiin MC5-pohjaista garagerockia sekä rehti ripaus psykedeelistä ilmaisua, peruspaletti oli valmis. Kuulaamman retrosoundin kautta myös ilmaisuun tuli huomattava määrä rullaavaa tyylikkyyttä.

Interstate Love Song hehkuukin angstin ja punkin ristisiitosta enemmän mietteliästä mutta sopivan suurieleistä hard rockia. Basisti Robert DeLeo, jonka kynästä kappale alun perin on peräisin, on kertonut biisin olleen alkujaan bossanova-tyylinen. Lopullisessa sovituksessa mojova, Led Zeppelinin perinnöstä ammentava poljento on erittäin hyvin hallinnassa ja nostaa biisin suurten vaihtoehtokappaleiden kategoriaan – se valittiin sijalle 58 VH1:n kaikkien aikojen hard rock -biisien listalla.

Kappaleen kostailematon rakenne on sulavalinjainen ja siten suurenkin yleisön helposti omaksuttavissa – toisin kuin levyn oudompi ensisingle Big Empty tai kulmikkaasti jankkaava kakkossinkku Vasoline. Interstate Love Song syrjäytti Vasolinen Mainstream Rock Chartin ykkössijalta ja pysytteli kärjessä 15 viikkoa. Kappaleen komea pääriffi ja surumielisen kutkuttava melodia takasi sille suuren suosion, joka siivitti koko Purple-levyn lopulta suurmenestykseen.

Oma tenhonsa erityisesti Amerikassa lienee myös kappaleen slidekitaran tuomilla country-mausteilla – ja huumeista sekä parisuhdeongelmista sanoituksiinsa inspiraation saaneen solisti Scott Weilandin videolla käyttämästä stetson-päähineestä.

Hyvän melodian, oivan riffin ja mainion poljennon lisäksi kappaleen pohjalla vellova monialainen sekalaisuus on sulautunut simppelin kiehtovaksi ilmiasuksi. Siinä kai sen perimmäinen salaisuus onkin: pintapuolisesti helpon biisin taustalla on meneillään tavanomaista enemmän – sitä jotakin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!