Popklassikot 2000

#27 Richard Ashcroft – A Song for the Lovers

Mistä ihmeestä minä oikein puhun?

Mistä ihmeestä minä oikein puhun?

Minäkuvan rakentuminen on kyllä kummallinen juttu.

Yksi katsoo itseään peilistä ja näkee kaikkialla vain aaltoina hyllyvää läskiä, vaikka on todellisuudessa langanlaiha.

Toinen puolestaan tuijottaa heijastustaan näyteikkunasta ja sukii neuroottisena otsatukkaansa kohti nenänvartta, vaikka hiusraja ei ole karkaamassa vielä vuosiin.

Richard Ashcroft taasen näkee peilikuvassaan Scott Walkerin näköisen ja veroisen laulaja-lauluntekijän. The Verve -aikoinaan hän kuuli yhtyeen levyillä Spiritualizedin säröistä psykedeliaa.

Me kaikki muut vain ihmettelimme hänen haastatteluitaan lukiessamme, että mistä ihmeestä tuo mies oikein puhuu.

Mutta Ashcroftin A Song For The Lovers ei suinkaan ole merkityksetön kappale. The Verven menestyksekkään Urban Hymns -albumin (1997) (voisitko kuvitella, että nyt vuonna 2013 jokin yhtye julkaisisi Urban Hymns -nimisen levyn vailla ironian häivääkään?) jälkeen Ashcroftin kapeille hartioille oli laskettu neron viitta. Kaikki, siis ihan kaikki, tiesivät yhtyeen suurimmat hitit, Bitter Sweet Symphonyn ja The Drugs Don’t Workin. Niin vain yhtye kuitenkin hajosi ja Ashcroft lähti odotetusti soolouralle.

A Song For The Lovers on hänen debyyttisinglensä sooloartistina. The Verven hittien tavoin kappale tasapainottelee henkilökohtaisuuden ja yhdentekevyyden välillä. Se kertoo kenestä tahansa tai se ei kerro yhtään kenestäkään. Se on niin yleismaailmallinen kappale.

A Song For The Lovers ansaitsee paikkansa Popklassikot-listalla, koska vuonna 2000 elimme maailmassa, jossa Ashcroftin soolosingle olisi ollut tapaus, olisi se ollut millainen tahansa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!