Popklassikot 1996

#27 Mansun – Wide Open Space

Yhden heistä etunimi on Stove, uuni.

Yhden heistä etunimi on Stove, liesi.

Vuonna 1995 Chesterissä perustetun Mansunin ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt menestyä 1990-luvun puolivälissä. Kun 1960- ja 1970-luvuille haikaileva brittipop oli vielä huipussaan, se teki musiikkia, jonka pääasiallisina vaikutteina oli The Kinksin, Small Facesin ja The Beatlesin sijaan sellaiset epätrendikkäät 1980-luvun popnimet, kuten Tears for Fears, Prince ja ABC.

Mansun oli julkaissut Manson-nimellä omakustannedebyyttisinglensä (kieltämättä hyvin brittipopmaisen) Take It Easy Chickenin vuonna 1995. Vaikka 7-tuumaista julkaistiin vain tuhat kappaletta, se kuitenkin päätyi oikeisiin käsiin (BBC:n dj:t John Peel ja Steve Lamacq alkoivat soittaa sitä BBC Radio 1 -kanavalla), ja kuumeisina uutta brittipoptähteä etsivät levy-yhtiöt alkoivat kilpailla Mansunista, joka ei tässä vaiheessa ollut soittanut vielä ainuttakaan keikkaa.

Yhtye teki sopimuksen Parlophonen kanssa ja julkaisi varsinaisen debyyttisinglensä Skin Up Pin Upin vuoden 1995 loppupuolella. Tässä vaiheessa se oli joutunut vaihtamaan nimensä muotoon Mansun sarjamurhaaja Charles Mansonin edustajien uhattua sitä oikeustoimilla. Yhtye keksi uudelle nimelleen erilaisia tekaistuja alkuperiä. Suosituin oli, että yhtye oli nimetty Verve-yhtyeen singlen b-puolen A Man Called Sunin mukaan.

Musiikkilehdet, vuonna 2000 kuopattu Melody Maker etunenässä, hehkuttivat yhtyeen EP-julkaisuja ja maalasivat siitä kuvaa punkahtavana glam rock -räjähdyksenä. Yhtyeen jokainen EP nousi yhä korkeammalle listoilla, ja lopulta helmikuussa julkaistu She Makes My Nose Bleed nousi brittilistan top-kymppiin. Samassa kuussa julkaistu Mansunin debyyttilevy Attack of the Grey Lantern nousi Britannian albumilistan kärkeen, pudottaen sieltä itse brittipopkuninkaallisen Blurin, siitä huolimatta, että se sisälsi musiikkia, joka oli täysin ajan hengen vastaista.

Ehkäpä Mansunin vaikeasti määriteltävä luonne oli syy siihen, että se (ainakin hetken ajan) miellytti niin monia. Oliko tämä yhtye brittipoppia vai glam-keikarointia ripsiväriä silmäkulmassa? Vaiko sittenkin uusromanttista haudanryöstöä tai psykedeliahämyilyä? Oliko se tosissaan vai oliko kaikki postmodernia kuurupiiloa?

Oliko Attack of the Grey Lantern oikeasti konseptilevy, joka kertoi sellaisten hahmojen, kuten Mavisin, Stripper Vicarin, Albert Taxlossin ja Egg Shaped Fredin seikkailuista kuvitteellisessa englantilaisessa pikkukaupungissa? Oliko Grey Lantern yhtyeen johtohahmon Paul Draperin supersankari-alterego?

Mutta mitäs se sitten meinasi, kun Draper kuvaili levyä sanoin: “half a concept album – a con album” ja se, että albumi päättyi kappaleeseen, jossa laulettiin: “the lyrics aren’t supposed to mean that much / they’re just a vehicle for a lovely voice”. Oliko kaikki vain huijausta?

Kaikesta tästä sekavuudesta, haahuilusta, arvoituksellisuudesta ja eksentrisyydestä huolimatta tai sen takia (vaikea päättää) Attack of the Grey Lantern on popmestariteos. Ehkä juuri siksi, että se ei oikein tuntunut istuvan aikaansa, se on myös kestänyt aikaa yllättävän hyvin, kuulostaen yhä yhtä majesteetilliselta, hämmentävältä, huvittavalta, sekopäiseltä ja tarttuvalta kuin ilmestymispäivänäänkin.

Ensimmäiset merkit Mansunin erikoislaatuisuudesta oli kuultu sen marraskuussa 1996 julkaistulla neljännellä EP:llä Wide Open Spacella. Vielä yli 16 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin se saattaa alkaa soida päässä odottamattomina hetkinä – lentokoneessa kaukana maan pinnan yläpuolella, valojen tuikkiessa pimeiden peltojen keskellä auton ikkunasta, metsän väistyessä aukean niityn tieltä.

“I’m in a wide open space, I’m standing
I’m all alone and staring into space”

Wide Open Spacella haikea, jäätävän kaunis melodia yhdistyy tyhjää tilaa uhkuviin säkeistöihin, mahtipontisina crescendoina tyrskyäviin kertosäkeisiin, tymäkkään bassoon, cembaloa muistuttavaan kitaraan ja maahiskuoron lailla möriseviin ba-ba-baa-taustalauluihin. Soolon aikana kitara liitelee jäisen meren yllä kuin The Edgen soitto parhaimmillaan. Lopputuloksena on oudonkaunis Frankensteinin pophirviö, jonka ei pitäisi edes päästä pystyyn laboratoriovuoteeltaan, mutta se ei pelkästään kävele, vaan juoksee ja lopulta lentää.

http://www.youtube.com/watch?v=af_jSfsKLSI

Bonus!

Tähti-dj-tuottaja Paul Oakenfold teki Wide Open Spacesta Perfecto-aliaksensa nimissä vuoden 1998 Legacy-EP:n b-puolelle uudelleenmiksauksen, josta tuli suosittu klubihitti:

http://www.youtube.com/watch?v=1QWZFHx7Ego

Bonus II!

Taxloss-kappaleen Roman Coppolan ohjaamalla videolla Mansun teki yhden kuuluisimmista tempauksistaan. Videolla ekstrat heittivät Parlophonen singlen promootiobudjetiksi antaman 25 000 puntaa viiden punnan seteleinä Lontoon Liverpool Street -juna-aseman parvelta aamuruuhkan aikaan pahaa-aavistamattomien ohikulkijoiden päälle. Videolla kuvattiin tempun valmistelua ja toteutusta sekä taivaasta sataneesta rahasta seurannutta “kaaosta” (videon perusteella lontoolaiset tosin näyttävät suhtautuvan yllättävään rahasateeseen melko rauhallisesti).

http://www.youtube.com/watch?v=enshnZsyXoA

Bonus III!

Tältä kuulosti Mansunin ja Draperin “avoin kirje sanoitusjunabongareille”:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!