Popklassikot 1997

#27 Gene – Where Are They Now?

Genessä oli alusta asti himmeää hehkua.

Genessä oli alusta asti himmeää hehkua.

Jos oletetaan rohkeasti, että musiikkilistojen perusteella voi sanoa jotain niitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja aikakaudesta, on brittien singlelistan kärki vuodelta 1997 tyrmäävää luettavaa. Spice Girls valtasi piikkipaikan peräti neljä kertaa, Elton Johnin tuulikynttilä myi järjettömiä määriä ja juhlakansaa tanssittivat Hanson ja Aqua. Kitarapopin kruunusta mittelivät edelleen Oasis ja Blur, joiden kärhämää häiritsi ainoastaan lääketokkurainen The Verve. Senkin aika listaykkösenä kesti vain puolet siitä mitä Teletappien.

Mutta tuollaistahan silloin oli. 1990-luvun alun taantuma oli kääntynyt nousukaudeksi, jota Tony Blairin kelkkaan noussut uusrahvas juhli Wonderwallia hoilaten ja olut läikkyen. Britannia oli taas kaikkien huulilla. Trenditietoisen maailman katseet tapittivat Lontoota, Union Jackia painettiin jos jonkinlaisen vaatteen kuosiksi ja 1960-lukua elettiin uudelleen hedonistiseksi estetiikaksi pinnallistettuna. Prinsessa Dianan tapaturmainen kuolema järkytti saarivaltakuntaa, mutta surun laajuus osoitti samalla että ajassa oli tilaa kollektiivisille kokemuksille. Brittipopkin voi hyvin. Vaikka ruumis oli muuttunut turpeaksi, ei kukaan vielä oivaltanut että valtaosa tärkeistä elintoiminnoista oli lakannut.

Kun noita vuosia ajattelee jälkikäteen, on helppo päätellä miksi Genen Where Are They Now? ei ollut singlelistan kärjessä. Se oli aivan liian elegantti, pehmeän melodinen, avoin, vailla uhoa. Siinä oli enemmän piilevää tuskaa kuin humalaista yhteislaulupotentiaalia, sen muotokielessä ei ollut mitään uutta tai innovatiivista, se vetäytyi herkkänä syrjään pikemmin kuin kerjäsi huomiota.

Sirpaleiseksi käyneessä ja yhä räikeämpiä elämyksiä janonneessa populaarikulttuurin ilmapiirissä tällaiselle laululle ei ollut tilausta.

Oikeastaan Genellä ei ollut paljoakaan tekemistä oman aikansa kanssa. Yhtye toki nousi pinnalle brittipopin hulluina vuosina, mutta sen musiikillinen perimä ei ollut noiden vuosien tuote. Orkesteri ei yrittänytkään flirttailla 1960-luvun kanssa ja siltä puuttuivat sekä työväen uhma että suurkaupunkidekadenssin mukanaan tuoma karisma. Keskellä hedonismiinsa ja nokkeliin merkitysleikkeihinsä hukkuvaa maailmaa Gene jatkoi The Smithsin viitoittamaa musiikillista polkua, jota reunustivat helisevät kitarat ja aavistuksen lakonisesti jaettu elämäntuska.

Mutta ei Gene ollut edes uusi The Smiths. Vaikka varsinkin sen debyytti Olympian (1995) yhdistettiin kärkkäästi Morrisseyn ja Marrin perintöön, oli vertaus vain osin osuva. Genen ahdistus ei ollut niin poseeraavaa ja tavoitehakuista kuin The Smithsilla. Vaikka orkesterin otteista paistoi musiikillinen herkkähipiäisyys, kuulsi sen rinnalla peribrittiläinen mutkattomuus. Yhtyeen jäsenet saattoi helposti kuvitella oluelle paikkoihin, jotka olisivat saaneet Morrisseyn kiemurtelemaan vaivautuneena. Samalla nelikko oli kuitenkin liian runollinen, liian romanttinen, liian ivaton niihin karkeloihin, joissa 1990-luvun suuret nimet kanonisoitiin.

Kunnianhimoinen Gene joka tapauksessa oli. Kun se pääsi purkittamaan debyytilleen seuraajaa entistä paremmin resurssoituna, kasvatti se musiikkinsa vaikeustasoa roimasti. Yhtyeen kakkosalbumista, Drawn to the Deep Endista, tuli orkesterin laaja-alaisin levy, jolla nelikko osoitti osaavansa iskeä kovaa, mutta jonka jälkimaku oli pitkä ja viipyilevä. Genen kitaravetoinen sointi sai levyllä tukea koskettimista ja jousista, ja laulusolisti Martin Rossiter lisäsi tulkintaansa värisevää teatraalisuutta, joka osoitti että mies alkoi tiedostaa ilmaisuvoimansa laajuuden, mutta ei ollut vielä aivan sinut sen kanssa. Vaikka levyn ytimessä olivat yksinkertaiset ja kauniit melodiat, suli kokonaisuus yllättävän raskaasti.

En osaa vieläkään sanoa, missä määrin tuosta levystä todella pidän.

Where Are They Now?, levyn kolmas singleraita, lävisti sen sijaan sydämeni kertalaakista. Laulun muodokkaaseen syliin uppoaa kuin vanhan teatterin kauhtuneenpehmeään istuimeen, mutta kompromisseja se ei tarjoa. Siinä missä levyn kaksi aiempaa singlelohkaisua, Fighting Fit ja We Could Be Kings, olisivat voineet olla ne stoutin makuiseen kuoromölinään houkuttelevat hitit, jotka olisivat nostaneet Genen valioliigaan, Where Are They Now? oli tunnelmaltaan hauras ja mieleltään herkkä kaunokainen. Laulu rullasi kuin kepeä pop-helmi, mutta sillä oli balladin sielu.

Niin vetoava kuin kappaleen melodia olikin ja niin kovaa kuin sen kliimaksikohdan sähköisyys ravistelikin, puhutteli teos ennen kaikkea sanoituksillaan. Rossiter kuljetti muutamalla rivillä tuolloisen masennuksensa itsekeskeiseen ja perspektiivittömään ytimeen. Laulu on kuin sulosävelin naamioitu hätähuuto siitä ahtaasta tunnetilasta, josta ihminen haluaa päästä pois, mutta johon hän on tuomittu jäämään, sillä hänellä ei ole voimaa saada itseään liikkeelle. Surussa ja ahdistuksessa välähtää petollinen turvallisuuden illuusio.

”You said that I
Should look to the future
I’ve seen and I stay here”

Kappaleen sisällä on yhtä monta ristiriitaa kuin kirjoittajan tunteissakin. Sen säkeistöt ovat hellää anelua, myötätunnon kerjäämistä – ja samalla ilmeisen lähellä olevasta avusta kieltäytymistä. Niiden vierestä ilmoille nousee epätoivoinen käsky, hukkuvan vaatimus, pinnalle nostettu käsi, johon voi vielä hetken aikaa tarttua, mutta jonka seuraava yö vie pois. Ruvelle hankautuva kitara alleviivaa sanomaa. Rossiter jättää kohtalonsa muiden käsiin, sillä ei enää itse jaksa pidemmälle.

Mikä siinä onkin, että ihminen tarvitsee toista ihmistä eniten juuri silloin, kun ei kykene ottamaan muilta vastaan yhtään mitään?

”You see I cannot stand alone
I’m incapable of breathing
Incapable of love
In my world
Make it safe
Take me home
I’m incapable of breathing
Incapable of love”

Perspektiivin massiiviselle tunnustukselle antaa ensimmäisen säkeistön vaatimaton toive, joka osoittaa miten pieniä ovat ne kiintopisteet, joihin ihminen turvautuu silloin kun maailma on liian hahmoton käsitettäväksi.

”All I needed was a word
Where are they now?”

Todellisuudessa Gene ei ollut vuonna 1997 yksin. Vaikka orkesteri ei terävimpään kärkeen noussutkaan, oli vuosi sen menestyksekkäintä aikaa. Yhtye soitti loppuunmyydylle Royal Albert Hallille, Drawn to the Deep End kapusi albumilistan kärkikymmenikköön ja singletkin pääsivät yrittämään läpimurtoa. Keulakuvia ja sensaatioita rakastava brittimedia heräsi jopa kokeilemaan, josko saisi Rossiterista suorasanaisen ja sopivasti skandaliöösin myyntimagneetin. Ei saanut.

Eikä Genestä tullut koko kansan aarretta. Kun yhtye yritti pari vuotta myöhemmin puhua työväenluokan puolesta erinomaisella Revelations-levyllään, ei yleisö ollut kiinnostunut brittiläisen yhteiskunnan taudinkuvasta, olipa epikriisi kuorrutettu miten houkuttelevilla sävelillä hyvänsä. Revelationsin juututtua mäkeen Gene levytti vielä omakustanteena Libertine-joutsenlaulunsa (2001), kunnes laittoi pillinsä pussiin osin taloudellisista syistä, osin taiteellisen kipinän hiivuttua. Yhtyeen lopetuspäätös vuonna 2004 sai vain pienen viulun parkaisemaan.

Mutta ne, joita yhtye oli todella koskettanut, eivät voineet unohtaa. Kun Rossiter julkaisi viime vuonna pitkän hiljaisuuden jälkeen vaikuttavan soololevynsä The Defenestration of St. Martin, sai levy Genen vanhoilta ystäviltä lähes hurmosmaisen vastaanoton. Levy veti mielen nöyräksi ja puhtaaksi, sen henkilökohtaisuus ei päästänyt otteestaan. Tiedän, koska vietin itsekin täyspitkän yön itkien albumin turvallista kauneutta. Albumin saama harras huomio kosketti myös sen tekijää. Kun Rossiter kirjoitti vähän aikaa sitten kotisivuilleen tunteikkaat kiitossanat saamastaan palautteesta, tuntuivat ajalliset kaaret muuttuvan symmetriseksi ja ehyeksi ympyräksi.

Hän oli tullut takaisin, häntä ei unohdettu, hänellä oli ystäviä, hänen ei tarvinnut seistä yksin.

Ja me kaikki todella rakastimme Geneä. Ehdoitta.

Vihdoinkin Rossiter oli saanut kaipaamansa sanan.

“I wanted to just say thank you to everyone for the affection you have showed towards my record and me. I have never experienced in twenty years of making records such a wave of love for the songs I’ve written. What I find so astonishing is that so many people have taken the time to let me know what the record means to them, for that alone I am grateful for life. Add on top of that the number of people who have seen it as their own personal mission to promote the record and you now find this normally cynical and hope free shell humbled and forcing a smile.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Kaiken kirjoittamani jälkeen on pakko myöntää, että valehtelin. Kun väitin, että Where Are They Now? ei sopinut humalaisen yleisön suuhun yhteislauluksi, olin tietenkin väärässä. Vaikka Genen viimeisenä toimintavuonna tallennettu keikkatallenne ei nouse visuaalisesti tai äänentoistollisesti ikimuistoiseksi, kertoo se lähtemättömästi, miten paljon orkesteri ja yksi sen hienoimmista lauluista ystävilleen merkitsi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!