Popklassikot 1996

#26 R. Kelly – I Believe I Can Fly

Internetin hienoin kuva.

Internetin hienoin kuva.

Vuosi 1996 oli otollinen Robert Sylvester Kellylle. Public Announcement -ryhmästään soolouralle irtautunut kynttiläillallisten kultakurkku ja makuuhuoneiden suklaanekku ansaitsi ensimmäisen monista Grammy-ehdokkuuksistaan tehtyään Michael Jacksonille tämän viimeisen todellisen listahitin, You Are Not Alonen. Kaksi sooloalbumia, 12 Play ja R. Kelly, myivät yhä ja Bump N’ Grindia soitettiin erilaisten remixien voimin ahkerasti. Kellyn suojatikseen ottaman nuoren Aaliyahin ura oli niinikään nousukiidossa.

Todellinen lottopotti oli kuitenkin, kun Kelly sai kylkeensä kaksi amerikkalaisen viihdekulttuurin ikonia: Looney Tunesin ja koripalloilija Michael Jordanin. Jälkimmäisen eläköitymistä ennakoinut, animaatiota ja live-elokuvaa yhdistänyt Space Jam oli valtaisa hitti. Sitä oli myös sen tunnuskappale I Believe I Can Fly, joka on tänä päivänä yksi amerikkalaisen elokuvan ikonisimmista viisuista.

On tietenkin taivaan totuus, että R. Kelly kykenee moneen asiaan – kuten nyt vaikkapa nussimaan kengurun lailla niin, että ”kliimaksi jatkuu Merkuriukseen asti” – mutta lentää hän ei osaa. Siitä olen varma. Tämän probleemin tekee ilmeiseksi I Believe I Can Flyn musiikkivideo, jonka valtaosa meistä muistanee kiusallisen hyvin.

Ensin on valtaisa maissipelto, jonka keskelle Kelly on tullut valmistautumaan ylösnousemukseensa. Maissipelto on lokaationa hyvä valinta, sillä jos yläkerran El Jefe ei satu olemaan paikalla kuulemassa Kellyn jollotusta, ehkä satunnainen ufo osuu kohdille ja nappaa r&b-artistia kyytiinsä. Hoplaa, ainekset uuteen Sex Planetiin!

Sitten meillä on kamera, joka kerta toisensa jälkeen nousee maissinjyvien tasolta korkeuksiin, paneroiden kultaisen maissimeren yllä pyhän hengen lailla. Tässä Kelly luottaa siihen, että hän pääsee (F1-termejä lainaten) kameran ”imussa” yläilmoihin. Varmuuden vuoksi Kelly on vielä raijannut keskelle peltoa valtavan valkokankaan, jolla Väiski Vemmelsääri ja Michael Jordan ovat ahkeria amerikkalaisia.

Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Kamera nousee, nousee ja nousee, mutta Kellyn jalat ovat maassa. Seeprakuvioisesta flanellipaidasta ei ole siiviksi, valtaisat housut eivät lehahda peräsimeksi. Ei, vaikka miljööksi vaihtuu syksyinen vaahterametsä, jossa varmasti jo tuulee ilman jumalallista väliintuloakin.

Kaiken huipuksi Kelly ryhtyy vielä kapellimestariksi, ja värvää avukseen tuhatjäsenisen gospel-kuoron hoilaamaan herraa. Nyt lähtee! Kelly hyppii ja pomppii, huitoo keppiään ympäriinsä ja venyttää vokaalejaan niin, että äänihuulet hyppäävät kurkusta kuin animaatiossa konsanaan. Kädet räpyttävät vimmatusti sivuilla.

Ja sitten… ei mitään. Raukka ei nouse ilmaan, vaikka räpylää on moninkertaisesti verrattuna Tipiin – joka on vieläpä aika haka koripallossa. (Vuotta myöhemmin R. Kelly toki nokitti solmimalla ammattilaissopimuksen Atlantic City Seagullsin kanssa.)

Kun asiaa taivaaseen ei lopulta ollut, R. Kelly päätti sementoida asemansa maanpäällisenä Jeesuksena. Sen suhteen kaikki meni tietenkin aikalailla nappiin, ja tätä nykyä Kellyn herätyssessiot keräävät ympärilleen tuhansittain opetuslapsia. Yksi näistä istunnoista on tallentunut Nuorgamin twitteriinkin.

Mitä Kellyn pyrinnöistä jäi käteen, oli tietenkin voimauttava, pakahduttava, sydäntäraastava ja miljoonan kuuntelukerrankin jälkeen vavahduttava anthem: balladi, jonka mittoihin Kelly – tai sen puoleen kukaan toinenkaan – ei ole sen koommin edes kuvitellut yltävänsä. Kun on kerran koettanut taivaisiin ja polttanut näppinsä, ei uutta tilaisuutta kannata ihan heti odottaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!