Popklassikot 1994

#26 Manic Street Preachers – Faster

Holy Bible oli viimeinen Manics-albumi, jolla Richey Edwards (toinen oikealta) oli mukana)

Minne mennä arenarockin jälkeen? No, esimerkiksi synkkään pieneen studioon pää täynnä hankalia ja potentiaalisesti yleisöä häätäviä synkkiä ajatuksia. Jos epätasainen ja karkeasti ylituotettu Gold Against the Soul aiheutti epäilyjä jaksavatko Manicsit enää edes kolmatta levyä, Holy Biblen pistelevä single Faster/P.C.P. osoitti, että tällä bändillä olisi vielä monia polkuja joita tutkia.

Päätös oli jäsenten yhteinen: kaikilla oli kalvava epäilys, että edellisellä levyllä asiat oli viety liian pitkälle. Alkuaikojen vaikutteet, kuten Magazine, Public Image Ltd. ja Gang of Four, päätyivät kovaan kuunteluun, ja edessä oli paluu siihen, mikä oli jäänyt Generation Terroristsin jälkeen huomiotta. Loppusilauksen tuovan Cardiffin Sound Space Studiosin ulko-ovi toimi porttina uran vahvimpaan levyyn.

Jos musiikkipuoli oli helposti päätetty, James Dean Bradfieldin tehtävä on varmasti popmusiikin epäkiitollisimpia: kuinka ihmeessä tällaisia tekstejä pitäisi sovittaa toimiviksi rockbiiseiksi? Tehtävä ei käynyt helpommaksi Richey Edwardsin ottaessa noin kolme neljännestä kirjoitusvastuusta Holy Biblellä, Nicky Wire sanoi olevansa joistain teksteistä täysin ymmällään.

Richey-kortti on helppo kaivaa, mutta se ei aina kerro totuutta, sortuen revisionismiin, jossa kaikki liitettävissä oleva kääntyy bändin arvoituksellisimpaan hahmoon personifioiduksi. Mutta Holy Biblen, ja eritoten Fasterin tapauksessa, se on pakollista. Ensinnäkin: ei ”nopeammin” vaan ”paastoaja” – vaikka hassua kyllä, biisihän kiitää ohi karmealla voimalla, ja studiokiilto ei voisi olla kauempana tästä sihisevästä vyörystä.

Se on kuin ketoosimyrskyisempi versio uran epämukavimmasta hetkestä 4 st. 7 lbs, ja tässäkin kaiken voisi luulla kääntyvän yhtä aikaa kovemman asteen ylemmyys- ja alemmuuskompleksiksi. Pitkä liuta kirjailijoita ja runoilijoita syöksyy ulos Richeyn hampaiden raatelemana, Mensa ei ole minkään arvoinen, mutta samalla epäilys kalvaa: olisiko pitänyt valehdella, kuten kaikki muutkin, vaikka sitä voi pitää voimansa lähteenä?

Omaelämäkerrallistä elementtiä on vaikea päästä pakoon, sillä tässä kohtaa totuus korreloi sen kanssa sataprosenttisesti. Edwards ei koskaan häpeillyt itseinhonsa jälkiä tai valehdellut niiden alkuperää: sen tietävät pahamaineisen 4REAL-haastattelun vetänyt Steve Lamacq ja kaikki, jotka ovat Richeystä koskaan kuulleetkaan. Moinen rehellisyys itsensä satuttamisesta oli vallankumouksellista tuohon aikaan, eikä sen voi uskoa käyvän vähemmän koskettavaksi. Mutta näin ulkoa päin katsottuna se on paljon enemmän: se on rehellisesti myönnettyä sellaista. Se vaatii jo paljon.

Faster on myös Bradfieldin tähtihetkiä, niin laulun kun kitaroinnin kannalta. Kun ensimmäinen säkeistö alkaa, se hallittu raivo millä sanat pääsevät ulos on häkellyttävää. Yksinkertainen mutta tarvittaessa ilkeällä virtuositeetilla soitettu kitaraosuus ei häviä sille yhtään – eritoten kappaleen loppupuolella kuuntelijan pahemman kerran eksyttävä käärmemäinen soolo.

”It’s too damn easy to cave in
Man kills everything”

Huomattavasti vaikeampaa on olla avoin. Vuonna 1994 Faster tappoi suorilta käsin epäilyksen siitä, että Manic Street Preachersilla ei olisi enää mitään tarjottavaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Fasterilla on hallussaan muuan ennätys. Bändin esiintyessä Top of the Pops -ohjelmassa Bradfield pukeutui IRA-tyyliseen kommandopipoon, josta BBC sai 25 000 valitusta – enemmän kuin yhdestäkään esityksestä tähän päivään saakka.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!