2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#26 Elbow – One Day Like This (2008)

Kuvateksti.

Elbow – tikapuita pitkin taivaaseen.

Virheellisesti alisuorittajina pidetty brittiyhtye näytti epäilijöille tekemällä 2000-luvun Stairway To Heavenin, tosin alkuperäistä paremman.

”So throw those curtains wide
one day like this a year could see me right”

Aloitetaan jonkinasteisella tunnustuksella. Minun perustunnetilani on tyytymättömyys, ja minun polttoaineeni, syyni jatkaa elämistä vaikka hampaat irvessä, on illuusio tyytyväisyydestä. Se lopullinen rentoutumisen ja täyttymyksen hetki on aina jossain nurkan takana, yhden taianomaisen baari-illan tai pahimmillaan yhden vaihdetun katseen päässä.

Kun kuulin viisi vuotta sitten tuoreeltaan Elbow-yhtyeen ylisanoja pakenevan mestariteoksen One Day Like This, tajusin sen pukevan sanoiksi tämän maailmankokemuksen. Biisin kertojahan tuntuu tyytymättömältä mieheltä, joka on lopulta saavuttanut tyytyväisyyden. Se olen minä, sitten kun kaikki on viimein hyvin. Se olen minä, joka herää salaa rakastamansa saavuttamattoman naisen vierestä, lievästi kankkusessa, tajuamatta mitä oikein tapahtui. Se olen minä, joka vetää verhot auki, räpyttelee silmiään aurinkoon, päättää hakea loiventavan jääkaapista ja mennä parvekkeelle tilannetta pohtimaan.

Keksin konkreettisia skenaarioita, jotka huipentuivat siihen, että näin tapahtuu. Kuuntelin One Day Like Thisia ja haaveilin siitä aamusta, jolloin voisin oikeasti kuunnella sitä, kuunnella sitä niin kuin sitä on tarkoitettu kuunneltavan.

On oireellista, että kaikista näistä skenaarioista muut ihmiset oli häivytetty näkymättömiin, vaikka niiden toteutuminen riippui juuri muista ihmisistä. Mihin se unelmien nainen jäi, kun minä menin parvekekaljalle? Kai se jäi nukkumaan. Ei se varmaan olisi tykännyt Elbow’sta kuitenkaan.

Niin, tällaiselle toiminnalle on olemassa nimikin. Sitä voisi kutsua vaikka henkiseksi masturbaatioksi.

Sitten jotain tapahtui. Ehkä se oli jonkinlaista viisastumista, mene tiedä. Se tapahtui varmasti vähitellen, mutta tietoisuuteeni se iski aivan varoittamatta – yöllä, ei aamulla. Silloin tulin soittaneeksi One Day Like Thisin juuri oikealla hetkellä. Se vain oli aivan erilainen hetki kuin kuvittelemani.

Olin Korjaamon Folks-klubilla soittelemassa levyjä. Valomerkki lähestyi, bändit olivat lopettaneet aikaa sitten, pari paikalla ollutta kaveriani oli lähtenyt kotiin nukkumaan. Minäkin olisin halunnut, mutta keikasta maksettiin pikkurahaa ja kaljaa, ja niiden voimalla jaksoin valikoida musaa sille ainoalle, suomalaisista ja ulkomaalaisista koostuvalle seurueelle, joka vielä oli paikalla. Lopulta päätin, että tämä saa olla tässä, laitetaan pitkä lopetusbiisi, jonka aikana ehdin pakata kamani. Siis One Day Like This.

Suomalais-ulkomaalainen seurue oli ilmeisesti kuullut kappaleen aiemminkin, koska siellä sähköistyttiin välittömästi. Vaikutti siltä, että pöydässä oli tuoreita pariskuntia tai vasta sellaisiksi pyrkiviä. Siellä oltiin nautittu rohkaisujuomia jo usean tunnin ajan, ja nyt siellä rohkaistuttiin. Siellä hihkuttiin, halailtiin ja suudeltiin, ja voisin veikata, että siellä itkettiinkin, vaikka olin liian kaukana nähdäkseni. Oli selvää, että olin soittanut heille illan Sen Biisin. Joku brittiaksentilla puhuva jantteri kävi oikein erikseen tästä kiittämässäkin.

Loppufeidauksen jälkeen heitin levykassin olalleni ja poistuin hiljaa syysyöhön. Halusin säilyttää mielessäni äsken näkemäni kuvan ihmisistä, joille tapahtuu reaaliajassa jotain merkittävää.

Kävelin hiljakseen jäähallin ohi, junaradan ali ja Alppipuiston mustanpuhuvien puiden varjoja myötäillen kotikulmille. Mietin: olin nähnyt juuri merkityksellisen hetken monen ihmisen elämässä, vaikka minulle itselleni kyse oli puisevasta rutiinista. Sen tarkkailemisessa ulkopuolelta oli jotain suurta. Se ylevöitti. Syksyinen kantakaupunki oli hiljainen ja kaunis. Kissa, oletettavasti karannut, juoksi Viipurinkadun poikki aivan edestäni. Minä olin siinä.

En herännyt aamulla unelmieni naisen vierestä, en ollut järin krapulassakaan, en ottanut loiventavaa eikä minulla edes ole parveketta. Soitin silti ensimmäisenä tekonani One Day Like Thisin.

Ajattelin, että ainoa tapa kukistaa oma tyytymättömyytensä on rusikoida se muodottomaksi ja tiristää siitä kaikki se vähä, josta voi jalostaa tarttumapintaa hetkiin. Ohikiitäviin, täydellisiin.

”Oh anyway,
it’s looking like a beautiful day”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Elbow – One Day Like This (ohj. Rigan Ledwidge)

Mitä muuta?

Elbow’lta äänestettiin myös kappaleita An Audience With the Pope, Any Day Now, Lippy Kids ja Red.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress