Popklassikot 1980

#25 U2 – I Will Follow

Tähän kuvateksti.

Työstän parhaillaan toiseen musiikkijulkaisuun arviota Paul David Hewsonin – jota on Bonoksikin haukuttu – uusimmasta projektista. Se on U2-kitaristi David Howell Evansin – tai siis The Edgen – kanssa työstetty ääniraita hämähäkkimiehestä kertovaan musikaaliin. Ja tämä ei ole vitsi. Siis mitä vittua?

U2:n, ja erityisesti sen pompöösin keulakuvan, aura on hyväntekeväisyysprojektien ja iljettävän tekopyhistelyn myötä niin tahriintunut, että aina tasaisin väliajoin on terveellistä laittaa jokin yhtyeen varhaisista levyistä soimaan. Yksi komeimmin soivista on debyytti, Boy, joka muistuttaa 360 asteen livespektaakkeleistaan ja miljoonalahjoituksistaan tunnetun orkesterin juurista. Ne kun ovat reippaasti (post-)punkilla lannoitetut.

Levyn käynnistää yhtyeen toinen kansainvälinen sinkkulohkaisu I Will Follow. Se on albumin tunnetuin, ja monella tapaa onnistuinein kappale.

Tästä käynnistyy U2:n saaga (no, olihan niillä se EP ennen tätä). Jostain kaukaisuudesta kuuluu ”one, two, three, four” ja The Edgen leimallinen kitarariffi käynnistyy. Rumpali Larry Mullen, Jr. manaa kattiloistaan ensi-iskut. Musiikki kaikuu hetken aikaa kaukaa, kuin jostain vuorten takaa, kunnes Bono esittelee kappaleen sanoin ”I will follow”, ja Adam Claytonin basso tuo sen iholle.

”I was on the outside when you said
You said you needed me
I was looking at myself
I was blind, I could not see”

Kappaletta on vaikea lukea kontekstistaan irroitettuna. Se on väistämättä alkusoitto musiikkiurille, jotka hakevat vertaisiaan populaarimusiikin historiasta. Eikä yhtään hassumpi sellainen.

Musiikki muistuttaa monella tapaa Irlanninmeren toisella puolella negistelleiden post-punk-pioneerien kalseaa estetiikkaa. Tuo estetiikka on tosin jo ensilevyllä suodattunut stadion-kelvon siivilän lävitse. Poissa ovat sekä iancurtismainen nihilismi että kylmää tehdaskaupunkia heijastelleet kolkot soundit. U2:n musiikissa on tasoja ja nyansseja.

Lyyrisesti Bono ei ehkä vielä ole terävimmillään, mutta toisaalta yksinkertaiset tekstit väistävät kuin vahingossa sen ylipursuavan patetian, johon muusikko sittemmin sortui. Boy on löyhästi määriteltynä konseptilevy, olennaisina teemoina lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ja aikuiseksi kasvaminen – ja olivathan bändin tyypitkin vuonna levyn julkaisuhetkellä hädin tuskin parikymppisiä pojankloppeja.

”A boy tries hard to be a man
His mother takes him by his hand
If he stops to think he starts to cry
Oh why”

Teksteistä paistaa läpi Bonon äidin kuolema, jota solisti purkaa myös avausraidalla. Äiti menehtyi pojan ollessa 14-vuotias. Harvaan sijoitellut säkeet soljuvat äänimaisemassa, josta voi aistia kylmän merituulen tuiverruksen. Maisema on synkkä ja karu, mutta ei lohduton. Tätä oli U2 parhaimmillaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Hulppea 360-kiertue rantautui Olympiastadionille vuosi sitten. Keikan alkuminuutit kertaava klippi osoittaa, että pari asiaa on vuosien saatossa muuttunut.

http://www.youtube.com/watch?v=1HUrATGCynk1