Popklassikot 1991

#25 Smashing Pumpkins – Siva

Pumpkins aikana, jolloin Billy Corgan ei vielä ollut ns. kaljupäinen kitisijä.

Altitude, not attitude.

Tämä Smashing Pumpkins –paitoihinkin painettu slogan kuvaa mainiosti yhtyeen otteita. Kyse on korkeuden tavoittelemisesta ärhäkän asenteen sijaan. Tätä heijastelee selkeästi yhtyeen ensisingle, hindujumalaa tittelinään kantava kappale – vaikka alkuperäisestä shiva-nimestä h-kirjain pudotettiinkin ikään kuin hämäykseksi.

Siva on suurelta osin psykedeelistä hippirockia, joka tukeutuu vahvasti aiempien vuosikymmenten usvaisesti rockaavaan ilmaisuun. Kappale edustaakin varsin huonosti aikalaisliikettä, eli ns. grungea. Smashing Pumpkins niputettiinkin mieluummin Jane’s Addictionin kaltaisten outoilijoiden seuraan ”vaihtoehtorockiksi”.

Silti jo näiden sävelten myötä oli selvää, että yhtye tekee omankuuloistaan musiikkia, jossa vastakohdat kietoutuvat toisiinsa. Sen musiikki on kiemuraista ja rullaavaa, napakkaa ja haahuilevaa, maanläheistä ja taivaita raapivaa, elämänmyönteistä ja angstisen tuskaista.

Siva yhdistelee näitä kaikkia varsin suvereenilla tavalla. Biisin takapotkukomppia, fuzz-leadia ja Hendrix-sointuja hyödyntävä alkuosio on kohtuullisen perinnetietoinen ja sinällään yllätyksetönkin – mutta tehokkaasti mukaansatempaava. Siinä esittäytyy yhtyeen yksi perustava vahvuus: rullaavan napakka ja harvinaisen eläväinen soittotatsi, joka saa yhdentekevämmänkin sävellyksen kulkemaan esimerkillisesti.

Vain neliminuuttisen biisin hienous paljastuu vasta kun se puolivälissä sujahtaa psykedeelisiin suvantoihin ja muihin ulottuvuuksiin. Siitä loppuun asti se tuntuu taistelevan pinnan alle vajoamisen ja raivoisan sätkimisen välillä. Tämä kontrasti tuo kappaleeseen jännitteen, joka pitää esityksen elossa.

Hukkumisen tunnelmaa heijastelee myös särökitaramaton ja svengaavasti kajahtelevan virvelirummun alle peittyvä Billy Corganin naukuva laulu. Sanoista on hankala saada selvää, mutta tuskasta, kurjuudesta, sielusta ja sen semmoisesta kuulee kerrottavan. Hiljalleen duurissa lipattelevan trippailukohdan hippeyttä alleviivaa sanat, joissa kehotetaan ”ripottelemaan kaikki suudelmani päähäsi”.

”Sprinkle all my kisses on your head
Stars full of wishes fill our beds
She said, ’I’m dead'”

Päätösrivin hätkähdyttävyys ennakoi tunnelman dramaattista muutosta. Se tapahtuu, niin sanoissa kuin musiikissakin. Rumpufillin jälkeen särövalli kajahtaa ja kitarasoolo viiltää tajuntaa. Kappale kuitenkin vajoaa pian vellomaan äskeistä synkempään ihmismielen syvänteeseen.

”All this pain smothers me
Like a bomb that you can’t see
Tell me, tell me what your after
I just want to get there faster”

Mutta tästäkin alhosta biisi nousee rymisemään ja toistamaan kertosäkeen avainfraasia, voitonhuumassaan vieläpä intomielisen ”yeah”-huudahduksen saattelemana.

”I don’t live – I inhale
I don’t give – I unveil”

Elämä voittaa. Psykedeelinen liitokorkeus on saavutettu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!