Popklassikot 1985

#25 New Model Army – No Rest

New Model Armyn jäsenistö on vaihdellut, Justin Sullivanin (keskellä) maailmankatsomus ei.

New Model Army on harmillisen pienelle huomiolle jäänyt melodisen punkin, folkin ja goottimetallin välillä risteilleen ilmaisun kiistaton legenda. Justin Sullivanin näihin päiviin johtaman retkueen tinkimättömyydessä on jotakin syvästi arvostettavaa: siinä missä aikalaiskollegat ovat antaneet pikkusormensa upper middleclassin kotkotuksille, tuntuu Sullivan seisovan edelleen saman brittiläisen duunariaatteen takana kuin uransa alkuaikoinakin.

Siksi onkin hämmentävää, että kaikista maailman ihmisistä juuri Jussi Halla-aho on (Facebook-sivullaan) ilmoittautunut bändin faniksi. New Model Armyn vahvan vasemmistolainen ja humanitaarinen eetos kun ei voisi olla kauempana eiralaisen ex-hevilaulajan arvoista – näin ihan objektiivisestikin arvioiden.

No Rest on bändin kakkosalbumin No Rest For the Wickedin viides raita ja ainoa sinkkujulkaisu. Albumin menestys oli kohtuullista: se nousi Britannian listalla sijalle 22. Albumi oli myös ensimmäinen EMIlle levytetty julkaisu, mikä nostatti kulmakarvoja punkkareiden keskuudessa. Toki ero debyytti Vengeancen ja tämän levyn soundin välillä oli merkittävä, mutta juuri paremmat studiopuitteet loivat New Model Armylle sen ominaissoundin.

Tämä soundi on välittömästi tunnistettavissa myös No Restillä. Robert Heatonin kaikuva virveli, Sullivanin U2:sta muistuttavat, mutta paljon rujommat kitarat sekä Stuart Morrow’n joka kerta komeudellaan kylmiä väreitä herättävä rautalankabasso. Soundimaailma on yhtä kylmä kuin neljältä aamuyöllä ikkunasta avautuva masentava brittiläinen esikaupunkilähiö.

”Is it that we wanted more than you gave
why did you put us then
in this smalltown grave
humility – is that what you want?”

Vaikka New Model Army isolle levy-yhtiölle siirtyikin, se ei koskaan voinut kuvitellakaan tinkivänsä yhteiskuntakriittisestä linjastaan. Siksipä No Restkin on alaluokkalaisen näkökulmasta esitetty katkera tilitys mistäpä muustakaan kuin Thatcherin konservatiivihallinnosta.

Tulkitsisin tekstin viittaavan nimenomaan kaivostyöläisten lakkoihin, jotka leimahtivat vuosi ennen kappaleen ilmestymistä. Rautarouva yritti kovin ottein pelotella kansaa nöyräksi ja syyttää kaivostyöläisiä väkivaltaisuudesta. Sullivan kuitenkin vastaa:

”Yes, we have pride – is this our sin?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!