Popklassikot 1995

#25 Dubstar – Not So Manic Now

Dubstarin laulaja Sarah Blackwood liittyi sittemmin Client-yhtyeeseen.

“Your intentions as a salesman truly cush
You endeavoured as a psycho just to push
And whilst lifting and throwing to the wall
My puny structure of an ageing OAP”

Onkohan maailmassa yhtäkään ihmistä, jonka kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Dubstar? Lieneekö keskuudessamme ketään, jolla olisi koskaan ollut – tai on kenties yhä – kotonaan newcastlelaiselle triolle omistettu pyhättö päällystettynä Sarah Blackwoodin, Steve Hillierin ja Chris Wilkien kuvilla? Koristaako yhdenkään elävän olennon ihoa Dubstar-tatuointi tai farkkutakkia selkälippu?

Tuskinpa. Mutta toisaalta ehkä juuri tämä on syynä Dubstarin viehätysvoimaan. Rakensihan yhtye koko valitettavan lyhyehkön ja varhain huippunsa saavuttaneen uransa sen kartoittamiseen, miltä tuntuu, kun joutuu tyytymään elämässään kakkoslaatuun, ei edes toiseksi parhaaseen vaan hyvällä säkällä kolmanneksi huonoimpaan. Niin kamalalta kliseeltä kuin se kuulostaakin, Dubstar kirjoitti lauluja tavallisista ihmisistä, mutta sen yhtye teki harvinaisen runollisesti ja liikuttavasti – ja onneksi myös tarpeen vaatiessa yllättävän sapekkaasti.

Ilmaisultaan Dubstar oli kuin The Smithsin ja Saint Etiennen lehtolapsi. Yhtyeen soundissa oli paljon samaa kuin jälkimmäisessä ja Sarah Blackwoodin kuulosti laulaessaan kuin Cracknell-kaimansa masentuneelta pikkusiskolta, tytöltä joka mökötti huoneessaan iskemässä neuloja poikaystäväänsä esittämään nukkeen silloin kun isosisko hengaili kahviloissa flirttailemassa tarjoilijoiden kanssa. Mutta siinä missä Saint Etienne on apeimmillaankin aina huokunut jonkinlaista melankolista euforiaa, Dubstarin tekstit muistuttivat lannistuneessa sarkastisuudessaan enemmän Morrisseyn runollista paatosta.

Ironista kyllä, Dubstarin syvin olemus ilmenee parhaiten laulussa, joka ei ole heidän itsensä kirjoittama. Läpimurtohitiksi osoittautuneen Not So Manic Now’n alkuperäinen esittäjä oli yhtye nimeltä Brick Supply, joka oli suuruutena niin tuntematon, ettei edes sen nimeä kannata googlata ellei ole suunnittelemassa takan muurausta.

Laulun päähenkilönä on kotonaan pahoinpidellyksi joutunut eläkeläisnainen, joka muistelee traumaattista kokemustaan. Väkivallalle ei esitetä syytä eikä motiivia: naisen ovelle vain ilmestyi myyntimieheksi itsensä esitellyt 25-vuotias mies, joka paljastuikin psykopaatiksi. ”No reason why you chose my flat” summaa osuvasti urbaanin väkivallan satunnaisuuden ja tarkoituksettomuuden, sen kuinka oven avaaminen väärällä hetkellä voi muuttaa elämän murtamalla sen.

Kappaleen melodia on kuitenkin kaunis ja toiveikas, hyvin houkutteleva – eikä ihme, sillä sitä on ollut mukana hiomassa Pet Shop Boysin varhainen yhteistyökumppani ja New Orderin True Faithin tuottanut Stephen Hague, mies joka pari vuosikymmentä sitten tiesi kaiken siitä kuinka saada syntetisaattorit nyyhkimään. Biisin melodinen olemus onkin hedelmällisessä ristiriidassa sille ”kerrostalon monotonialle”, jota teksti ilmentää.

Vuonna 2012 olisi toki täysin mahdotonta kuvitella, että aikuisten ja varsin tavallisten ihmisten muodostama yhtye pääsisi Englannin sinkkulistan sijalle 18 hakatusta eläkeläisestä kertovalla kappaleella. Aihe tuskin myöskään houkuttelisi tosi-tv-tähtiä coveroimaan kappaletta tai David Guettaa piipahtamaan vierailulla studiossa. Not So Manic Now onkin sävelpostikortti ajalta, jolloin The Smithsin avaama ikkuna poplistoille oli vielä ammollaan; vielä 1990-luvun puolivälissä oli mahdollista tehdä musiikkia, joka kertoi ihmisille jotakin heidän elämästään, ja silti päästä listoille.

http://www.youtube.com/watch?v=OCW53mSd0hs

BONUS!

Tältä kuulosti Brick Supplyn alkuperäisnäkemys. Propsit poikkeuksellisen rumasta EP:n kansikuvasta.

http://www.youtube.com/watch?v=Gy4I9MlCW90