Popklassikot 1987

#24 The Smiths – Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before

The Smiths valmiina päästämään parkaisun, joka jää kaikumaan voimistelusalin seisovaan ilmaan pettymyksenä omien kykyjen rajallisuuteen.

“I smelt the last ten seconds of life
I crashed down on the crossbar
And the pain was enough to make
A shy, bald, Buddhist reflect and plan a mass murder”

Vuoteen 1987 mennessä The Smithsillä oli tilillään kaksi lähes täydellistä sekä yksi täydelliseksi vähän liiankin täydellinen albumi. Tarina alkoi olla päätepisteessään ja välit rakoilivat. Irralleen repivistä voimista ja frustraatiosta tiivistyi lopulta bändin neljäs ja viimeinen pitkäsoitto.

Manchesterissa sijaitsevan vankilan mukaan nimetty Strangeways, Here We Come muodostui yhtyeen kyynisimmäksi, irrallisimmaksi ja katkeroituneimmaksi tilitykseksi – viimeinen irtiotto ja yritys rutistaa kasaan kestävä perintö. Tuloksena oli lopulta The Smithsin todellinen mestariteos, mutta muodoltaan se muistuttaa äärimmilleen viedyn urheilusuorituksen päättävää tuskan parkaisua, joka jää kaikumaan voimistelusalin seisovaan ilmaan pettymyksenä omien kykyjen rajallisuuteen.

Strangewaysin hajallaan lojuva epäonnistumisen tuntu ja kyräilevä ilmapiiri oli lopulta juuri se juttu, joka aikoinaan sai kaltaiseni Smiths-skeptikon lämpenemään. Tässä yhtye on lihallisimmillaan. Mitään ei kaunistella. Mahtavaa musiikkia unettomien öiden kurjuudenmaksimointiin.

Sanottakoon, että Morrisseyn lyriikkakynä ei ollut tuohon aikaan enää ihan parhaassa terässään: ajoittain hän onnistuu olemaan sitä, minkä parhaiten taitaa, pikkunokkela, aforistinenkin. Syntyy kuitenkin myös poikkeuksellinen rehellisyyden vaikutelma: lopputulos tuntuu henkilökohtaisemmalta, vähemmän kuorrutetulta ja säästeliäämmin purppuraproosaa annostelevalta. Morrissey pääsee kerrankin lähelle tuota kovasti ihailemaansa ankaraa brittiläistä kitchen sink -realismia.

Tavallaan albumin parasta tekstiantia ovat kappaleiden vinjettimäiset nimet. Niitäkään ei ole turhaan hiottu iskevän napakoiksi. Sen sijaan ne ovat kuin mikronovelleja, jotka jo itsessään sisältävät tarinan katkeran ytimen kaiken muun soljuessa korvien ohi. Niin myös kappaleessa Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before. Sen johtoajatuksia ovat sanahelinä ja loputon kertaaminen: voit pyytää vaikenemaan, mutta tuskin kuuntelen sellaista pyyntöä.

Toki teksti säilyttää tietyn monitulkintaisuuden: se on Morrisseylle tyypillisellä tavalla hieman epäselväksi jäävää ihmissuhdeaakkossoppaa. Vaikuttaa siltä, että kertoja haikailee sairaalloisesti menettämänsä lemmen perään ja käyttäytyy itsetuhoisesti. Samat fraasit toistetaan loputtomasti – samat aamuöiset puhelinsoitot valomerkin jälkeen, samat miesrakkaiden väliset itkuraivarit. Siinä sivussa epätoivo ja humalassa saadut vammat käyvät käsi kädessä.

“So I drank one
It became four
And when I fell on the floor
I drank more”

Mahdollisesti suhde, johon juuttuneena kertoja tempoilee, on väkivaltainen tai rakennettu pettämiselle. Selitykset ja anteeksipyynnöt toistuvat, mutta niiden myötä protagonisti ei kerta toisensa jälkeen opi kuin rakastamaan kumppaniaan – vain hieman vähemmän kuin ennen.

Tämän kaiken taustalla omaa melodraamaansa luo Johnny Marrin kitara – avausriffi puskee kuulaana kaiuttimista, voitonriemuisena ja ylevänä anthemina, isomman kuuloisena kuin Smiths-levyillä koskaan ennen. Tapa, jolla soitto kappaleen loppuun mennessä on lannistunut täysin nurkkaan ajetuksi, on aidosti sydäntäsärkevä. Codassa Marrin instrumentti jo valittaa kuin Lola-kissa roskiksessa, hapuilee vielä hetken, lopulta luovuttaen. Sama virsi on kuultu ennenkin ja ylevät yritykset kariutuvat taas realiteetteihin.

Strangeways, Here We Comen sisäkannessa Morrissey on rojahtanut äänitarkkaamon tuolille pää syliinsä haudattuna: mielikuva miehestä, joka on leiponut maailman rumimman syntymäpäiväkakun ja joutuu nyt ojentamaan sen päivänsankarille, koska ei välitä enää hittojakaan tekemisistään tai siitä, mitä maailma häneltä odottaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Muistatteko vielä ilmiön nimeltä Mark Ronson? Ennakkoluulottomista keitoksista tunnettu dj heitti vuonna 2007 aakkossoppaan mukaan Daniel Merriweatherin ja The Supremesin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!