Popklassikot 1986

#24 The Housemartins – Happy Hour

The Housemartins.

En enää muista, kuka ja missä nimitti Paul Heatonia brittien Gösta Sundqvistiksi. Tuo rinnastus on kuitenkin kummitellut mielessäni siitä asti aina, kun olen kuunnellut Housemartinsia tai Heatonin seuraavaa bändiä, yhtä nerokasta mutta paljon pitkäikäisempää The Beautiful Southia.

Housemartinsin kolmas single ja läpimurto Happy Hour hyödyntää sekin yhtä klassista Gösta-temppua: musiikillisen ja tekstuaalisen ilmaisun ristiriitaa. Vain 2:22 kestävän biisin vastustamattoman imevä kitarapop uhkuu samaa hilpeyttä kuin otsikkokin ensivilkaisulla: nyt saa luvan kanssa kallistaa tuopin toisensa perään, huutaa ja nauraa ja laulaa mukana ja surffata aurinkoisen iltapäivän yleisellä kepeydellä. Murehditaan huomista sitten ylihuomenna. Tänään eletään täysillä sitä hyvää oloa, mikä ensimmäisten kuuden lasin pohjalta löytyy!

Happy Hour tehtiin kuitenkin Thatcherin Britanniaan, ja Paul Heaton on tiukan linjan vasemmistolainen, joka myöhemmin nimesi Beautiful South -albumin Painting It Rediksi, ilman ironiaa. Biisin teksti kertookin päinvastaista tarinaa kuin melodia. Se on hengenvaarallisen pisteliäs kuvaus velvollisuudentuntoisesta after work -hauskanpidosta pomon ja työkavereiden kanssa. Junttikollegat kuolaavat baarineitiä ja leuhkivat sillä, miten tänään saadaan naisia. Kaikilla pitää olla tosi vitun kivaa, koska pomo on tosi vitun pettynyt, ellei näin käy.

Kertoja seuraa tätä ulkopuolelta, vaikka joutuukin elantonsa pitimiksi istumaan samassa pubissa. Jo ensimmäiset säkeet paaluttavat hänen asenteensa:

”And it’s happy hour again
I think I might be happy if I wasn’t out with them”

Herra Sundqvistin tuotantoa Happy Hour muistuttaa sikälikin, että se on oikeastaan yhtä säkenöivää kertosäettä. Jonkinlaiseksi chorukseksi hahmottuu silti toistuva ja Heatonin sanoman tiivistävä säkeistö:

”What a good place to be!
Don’t believe that
Cos they speak a different language
and it’s never really happened to me”

Happy Houria koskevaksi ydinkysymykseksi jää, onko tekstin pakotetuksi sävyttämä hilpeys lopullinen totuus biisistä vai onko siinä kuitenkin aavistus aitoa vapauden riemua? Mielestäni on, rivien välissä. Jälleen kerran se, mistä ei kerrota, on merkityksellistä.

Todellinen onnentunti, josta proletaarikin voi nauttia, on siellä, missä lasia ei kallisteta väärässä seurassa, väärien kahleiden sitomana. Siellä, missä ei tarvitse teeskennellä, missä pöytätoverit ovat oikeita tovereita. Siellä, missä hauskanpito ei ole jotain kalenteriin perjantai-iltapäivälle valmiiksi merkittyä.

Lyö siis toimistokopin ovi lujaa kiinni takanasi, spreijaa hävytön viesti pomon oveen ja suuntaa vapauteen.

http://youtu.be/-ehden6aPl0

Bonus!

Brittilistan ykköseksi Housemartins pääsi vasta coverbiisillä, joka on aivan toisesta maailmasta ja todistaa saman tien Heatonin ja kumppaneiden monitahoisuuden.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!