Popklassikot 1979

#24 Pink Floyd – Another Brick in the Wall, Part II

Rockhistorian kuuluisin hi-hatinsivallus lienee The Rolling Stonesin Angiessa. Pink Floydin puhdasverisimmässä diskokompissa toistuu vähintään yhtä merkityksellinen isku. Tuo sihahdus erottaa toisistaan ikonisoituneen iskulauseen ja sitä seuraavan riffin. Se pyyhkäisee ilmaa huutomerkkinä, joka leikkaa sanat ja musiikit salamannopeasti erilleen voidakseen asettua niiden väliseksi sillaksi:

”We don’t need no education / ! /
We don’t need no thought control / ! /”

Yksityiskohta on kaikin puolin pieni. Sen ilmaisuvoima osoittaa kuitenkin mainiosti, miten huolellisesti Roger Waters kasasi elämänsä tärkeintä teosta, The Wallia. Albumin avainraitoihin lukeutuva Another Brick in the Wall, Part II on itsenäisenä taideteoksena vaikuttava, uhmakaskin hyökkäys luutuneita järjestelmiä vastaan. Levyn kontekstissa se on kuitenkin myös viimeinen huuto, halki albumin kulkeva psykoanalyyttinen teema, joka tuo näkyville ahdistusten ja traumojen paksuimmat juuret.

Kappale ottaa hampaisiinsa sodanjälkeisen Britannian koululaitoksen. Opetusjärjestelmän luutunutta ilmapiiriä sättiessään se osoittaa säälimättä, kuinka kuri ruokkii pelkoa, pelko ihmisten välistä epäluottamusta ja epäluottamus muurin lailla vangitsevaa hiljaisuutta.

Tyrannimaisten opettajien harvainvallan ja sorrosta provosoituneiden oppilaiden tuomiopiirin keskeltä Waters sylkee turhaantuneet lauseensa veitsiksi ilmaan. Purkaus kestää vain muutaman rivin ajan, mutta toisto tekee siitä tehokkaan. Mantra kasvaa kuoroksi, satojen lasten syvimmäksi ääneksi:

”Hey! Teacher! Leave us kids alone! /
All in all you’re just another brick in the wall”

Roger Waters yritti hajottaa Pink Floydin mutta onnistui hajottamaan vain itsensä.

On tavallaan ironista, että The Wallin maineikkaimmat elementit eivät olleet levyprojektia ankaran opettajan lailla kontrolloineen Watersin käsialaa. Albumikolossin puhuttelevimman melodian (Comfortably Numb) kirjoitti riitakumppaniksi muuttunut aisapari Dave Gilmour ja Another Brick in the Wall, Part II:n rakenne oli lapsikuoroa myöten tuottaja Bob Ezrinin luomus.

Ironian ohella muurin pintaan iskostui traagisiakin uurteita. Kun levyn repimä Waters koetti projektin päätteeksi hajottaa Pink Floydin, hän onnistui hajottamaan lähinnä itsensä. Siinä missä Gilmour luotsasi Pink Floydin menestyksekkäästi 1980- ja 1990-lukujen halki, joutui Waters tyytymään soolourallaan vaatimattomampaan lentoon. Mitä tahansa hän teki, minne tahansa hän katsoi, kaikkialla oli vastassa muuri, The Wall. Aivan kuin hän olisi sulautunut lopullisesti eepoksensa kohtaloon.

Kohtaloa vahvempi oli vain aika. Kun Waters lähti vuonna 2010 The Wallin kolmea vuosikymmentä juhlistaneelle kiertueelleen, hän oli lavan ainoa ja ehdoton tähti. Sen sijasta että hänen taustalleen rakentunut muuri olisi kohonnut varjoksi tekijänsä eteen, se tuntui viimeinkin kumartavan hänelle. Huikean spektaakkelin keskellä Waters soitti ja elehti vapautuneesti, lähes hellyttävää riemua hehkuen. Hän oli viimeinkin astunut muurinsa yli, murentanut sen ihmisten eteen ja osoittanut visionsa vahvuuden.

Muurin juurella, tiilimurskan seassa ajatukset olivat viimeinkin kontrollista vapaat.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Pink Floyd – The Happiest Days of Our Lives & Another Brick in the Wall, Part II (elokuvaversio).

Bonus!

The Wallin nimi ja sanoma saivat uuden maailmanhistoriallisen tulkintakontekstin Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989. Seuraavana kesänä Roger Waters toi spektaakkelinsa tapahtumien ytimeen, Berliinin Potsdamer Platzille. Another Brick in the Wallin solistiksi valikoitui koulutytön rooliin hurmaavasti sujahtanut Cindy Lauper.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Roger Waters & Cindy Lauper – Another Brick in the Wall, Part II (live, Potsdamer Platz).