Popklassikot 1988

#24 Fugazi – The Waiting Room

Suhteeni raskasta vaihtoehtorockia veivaavaan Fugaziin on lyhyt ja yksipuolinen, mutta sangen intensiivinen. Se lähtee ensimmäisestä bassoriffistä, joka aloittaa yhtyeen ensimmäisen, eponyymin debyytti-EP:n (1988) sekä sitä seuranneen 13 Songs -kokoelman (1989) ja päättyy 40 minuuttia myöhemmin Promises-kappaleen huutolyriikkaan.

Sen pidemmälle en ole oikein koskaan päässyt. Olen kyllä kursorisesti käynyt läpi yhtyeen varsinaiset pitkäsoitot Repeaterista viimeiseksi jääneeseen The Argumentiin, mutta 13 Songsilla yhtyeen hienous kiteytyy kaikista komeimmin. Se naittaa yhteen kaksi bändin aiemmin julkaisemaa EP:tä, Fugazin ja Margin Walkerin (1989).

13 Songs on raakile – tietenkin se on raakile. Fugazi ei vuonna 1989 ollut vielä millään tavoin valmis yhtye. Mutta ahkera ja intohimoinen se oli; kokoelmasta välittyy se vastaansanomaton into ja ihailtava omaehtoisuus, jolla Ian MacKayen vetämä ryhmä työtään teki.

Ja tekee ehkä vielä joskus: bändia on sen kymmenen vuoden takaisen hajoamisensa jälkeen kosiskeltu Coachellan kaltaisille festivaaleille huimilla rahasummilla. Muusikot ovat todenneet ykskantaan, että jos Fugazi joskus palaa, se ei tule tekemään sitä rahan vuoksi. On bändi ennenkin sivuuttanut miljoonasopimuksia.

Washington D.C.:ssä syntynyt yhtye oli vielä 1980-luvun lopussa käytännössä keulahahmo Ian MacKayen projekti. Hän teki biisit, jotka sitten purkitettiin studiossa. Tätä ajatellen alkuvuosien kappaleet kuulostavat huolettomilta, ilmavilta ja jopa improvisoiduilta. MacKayea lienee kiittäminen siitä, että jammailufiilis välittyy, vaikka kaikki olisikin etukäteen suunniteltua.

MacKayen edellisestä yhtyeestä, vuosikymmenen alussa operoineesta Minor Threatista, tuli Fugazin musiikkiin hc-punkin vaikutteita, mutta kokonaissoundi oli alusta asti pehmeämpi ja juurevampi. Dub- ja reggae-vaikutteet kuuluvat erityisesti myöhemmillä levyillä, mutta niiden estetiikkaa edustivat alusta alkaen musiikin bassovetoisuus ja usein varsin lungisti löntystävä tempo.

Fugazi oli myös poliittinen ja tiedostava bändi. Sen nimi liittyy Vietnamin sotaan, jonka veteraanit käyttivät termiä niistä sotilaista, jotka eivät taistelusta palanneet. He olivat fucked up, zipped into a body bag.

Waiting Room on suoraviivainen päänavaus, jonka voi lukea poliittisena tai yleismaailmallisena. Kertoja on jämähtänyt muiden tavoin odotushuoneen penkkiin, mutta vierustovereistaan poiketen hän valmistelee yllätystä, eikä siis aio jäädä aloilleen.

”But I don’t sit by idly
I’m planning a big surprise
I’m gonna fight for what I want to be”

Ja taistelua Fugazin alkuvuodet olivatkin. Yhtye keikkaili hurjaa tahtia ja halusi tehdä mahdollisimman paljon itse. Toiminnan piti olla helppoa ja rehellistä: lipputulot pidettiin alhaisina ja turhat välikädet siivottiin. Fanikrääsää ei kaupattu, koska se olisi tarkoittanut ylimäääristä työtä. Isot levydiilit sivuutettiin samasta syystä.

DIY-henki kantoi yhtyeen lopulta yhdeksi vuosikymmenen vaihteen tärkeimmistä, ja omissa kirjoissani arvostetuimmista vaihtoehtobändeistä. Sen perässä tulivat Nirvana, Pearl Jam ja kaikki ne muut sielunsa ennen pitkää taivaskanaville ja suurlafkoille myyneet popparit.

En usko, että Fugazi koskaan palaa. Ja tavallaan toivonkin, ettei niin käy.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!