Popklassikot 1991

#24 Erasure – Love to Hate You

Vince Clarke ja Andy Bell.

”Love and hate
what a beautiful combination”

1980-luku on varmaankin popmusiikin vuosikymmenistä se, jota kohtaan tunnetaan eniten toisiinsa sekoittuvia vihaa ja rakkautta. Se oli härski, tyyliseikoista piittaamaton, häpeilemättömän mahtipontinen ajanjakso. 1980-luvun tuotannolliset ratkaisut, kertosäemelodiat ja musiikkivideot vetivät säännönmukaisesti yli. Niitä on mahdotonta olla rakastamatta ja monen mielestä yhtä mahdotonta olla vihaamatta.

Erasuren tulkitsen edustavan itsetietoista myöhäiskasaria: duo debytoi vuonna 1985 ja eli suosionsa kukkeinta kautta vuosikymmenen viimeisinä vuosina. Jos uusi syntetisoitu popmusiikki oli vielä 1980-luvun alussa ollut nimenomaan ryppyotsaisen vakavaa ja modernistista, nyt elettiin postmodernia, monenkirjavan värikästä ja hyvin camp-henkistä aikaa. Futuristiset ajatukset maailman muuttumisesta ja muuttamisesta oli lantrattu huomaamattomaksi mausteiksi viihdeteollisuuden soppaan. Pääainesosina siinä keitoksessa killui samoja juttuja kuin kaikkina muinakin popmusiikin aikoina: suuria tunteita, ihmissuhteita – vihaa ja rakkautta.

Erasuren juustoinen suurten tunteiden pop oli muutaman vuoden ajan juuri sitä, mitä hittilistoilla kaivattiin.

Vuoteen 1991 mennessä asiat olivat kuitenkin muuttuneet jo paljon, heiluri heilahtanut taas toiseen ääriasentoonsa. Uusi konemusiikki oli murtautunut valtavirtaan ja alkanut tuottaa harmittomien bilehittien ohella myös suurisuuntaisia ajatuksia maailman muuttamisesta, taas kerran.

Jonkinlaisena vastareaktiona tälle vakavahenkinen kitararock alkoi sekin pitkästä aikaa olla valtavirran ytimessä. Grungevallankumous kaikkine 1990-lukulaisine seurannaisineen oli ovella. Parissa vuodessa juustoisuus oli eristetty manner-Euroopasta tulevien yhden tai kahden hitin dance-ihmeiden osaamisalueeksi.

Siinä ilmapiirissä Erasuren kaltaisen kokoonpanon selviytyminen alkoi olla yhä vaikeampaa. Toisin kuin vaikkapa Pet Shop Boys, Erasure oli riippuvainen valtavirrasta, sillä ei ollut uskottavuutta siirtyä luontevasti elinvoimaiseksi kulttinimeksi.

Vuoden 1991 Chorus-albumissa ja etenkin sen suurimmassa hitissä Love To Hate You on viimeisen puolustustaiston tuntua. Biisi ja video olivat jo ilmestyessään lievästi anakronistisia. Tällaiset suurisuuntaiset, naurettavuuden rajamailla keikkuvat pop-produktiot olivat myöhäiskasarin ytimessä.

Totta kai Love To Hate Yousta tuli menestys. Miksi ei olisi tullut? Biisissä on niin sanotusti kaikki hitin ainekset: tanssittava biitti, dramaattinen laulumelodia, vaivaton kertosäenostatus, hauska rumpukonebreikki, jonka tahtiin voi vaikka ilmavasaroida kuvitteellisia nauloja seiniin. Kertosäkeen synamelodia lainaa kaikille tuttua I Will Survivea aikana, jolloin tämä oli vielä mahdollista tehdä synnyttämättä maailmanlaajuisen facepalmauksen aaltoa. Muutenkin meininki on paljon velkaa 1970-luvun lopun elektroniselle diskolle, mikä on objektiivisesti hieno juttu ja sopivasti campia.

Sanoitus on aitoa kasaria, höpsö mutta hyvältä kuulostava. Videossa pidetään gospel-bileitä Pyhän Kitsch-jumalan Temppelissä ja viedään tappiin asti duon nerokas roolijako, jossa Andy Bell hoitaa söpöilyn ja tunteisiin vetoamisen Vince Clarken ollessa musiikista vastaava hullu sarjakuvatiedemies.

Kaiken kaikkiaan täydellinen single.

Mutta pian viaton ja laskelmoitu, vihattu ja rakastettu 1980-luku oli lopullisesti ohi, eikä sitä saada takaisin enää koskaan. Freddie Mercury kuoli marraskuussa 1991. Samaan aikaan Nirvana valloitti hittilistat kaikkialla.

Katsot ulos pastellisävytetystä makuuhuoneestasi ja huomaat, että ulkona sataa. Siellä sataa loppumatonta harmaata syyssadetta, eikä se sade lakkaa vuosiin. Sellaisen tunnelman minä Love To Hate Youssa kuulen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!