Popklassikot 1993

#24 Boy George – The Crying Game

Boy George. Suuri artisti ansaitsee suuren kuvan.

”One day soon, I’m gonna tell the moon about the crying game
And if he knows, maybe he’ll explain
Why there are heartaches, why there are tears?
And what to do to stop feeling blue, when love disappears?”

90-luku teki hyvää Boy Georgelle.

Edellinen vuosikymmen oli alkanut ihanana romanssina, lupauksena ikuisesta onnesta, mutta sen viimeiset vuodet olivatkin olleet katkeraa laskuhumalaista välienselvittelyä ja ovien paiskomista. Oli selvää, että tämä suhde ei enää toimisi. Huumesekoilut, sieluttomat levytykset ja hittien puuttuminen oli saanut Culture Club -supertähden näyttämään 28 vuoden iässä nololta reliikiltä menneisyydestä. Kulahtaneelta julisteelta isosiskon vanhan Bravon tai Suosikin välissä.

Boy George tajusi, että tulevaisuus vaatisi menneisyyden hyvästelemistä. Oli painuttava takaisin maan alle. Lontoon underground-skenestä ponnistanut ja siellä aina viihtynyt tähti palasi klubeihin, sekä kirjaimellisesti, että musiikillisesti.

Boyn perustama More Protein -levymerkki alkoi tuottamaan klubisinkkuja ja keräämään kadonnutta kredibiliteettiä omistajalleen. Seuraava askel oli hieno Jesus Loves You -projekti, joka oli demokraattisen bändin sijaan pikemminkin peitenimi Boy Georgen uudelle soolotuotannolle. Strategisesti levynkansista häivytettiin kaikki merkit maestrosta – jokainen tiesi, että tällä tavalla musiikilla olisi paremmat mahdollisuudet tulla soitetuksi klubeilla, ehkäpä radiossakin.

Paluu valtavirran valokeilaan Boy Georgena tapahtui Pet Shop Boysin tuottamalla The Crying Game -singlellä.

Paperilla Boy Georgen ja Pet Shop Boysin yhteistyö näyttää aika kamalalta. Camp-overload, anyone? Lopputulos on kuitenkin tyylipuhdas-cover, jonka maltillisesti pulputtava tuotanto voisi olla peräisin pettareitten omalta Behaviour-levyltä (1990). Originaali The Crying Game oli Dave Berryn esittämä melankolinen kitaraballadi vuodelta 1964. Sitä on versioitu aiemminkin, mutta mistään ihan kuluneimmasta ikivihreästä ei ole kysymys.

Tämä levytys tehtiin Neil Jordanin samannimisen psykologisen trillerin tunnussävelmäksi. Siis juuri sen, jonka lopussa paljastuu, että… tai no, katsokaa itse; hyvä on elokuvakin.

Hämmentävintä Boy Georgen versiossa on itse vokaalisuoritus. Ensikuulemalta luulin, että kyseessä on ennenjulkaisematonta ja remixattua Roy Orbisonia. En tiedä ovatko Herra Pojan edelliset tuottajat huomanneet, mutta hänellä on itse asiassa todella hieno ääni. The Crying Gamella Boy George laulaa melkein varovasti; ääni ei pääse missään vaiheessa karkaamaan tuttuun nasaaliin, vaan leijuu pumpulisen surumielisenä jossain pilvien välissä, kuun möllöttäessä taivaalla.

Boy George tulkinnassa soi se kuuluisa (ja pahamainen) ”eletty elämä”. Vaikka ääni on edelleen samettia, tuntuu Boy tietävän mistä laulaa. Culture Clubissa koettu valtava menestys ja vuoristoratamainen, väkivaltainenkin suhde bändin rumpalin Jon Mossin kanssa olivat molemmat vain katkeransuloista historiaa. Boy George tiesi nyt jo jotain menettämisestä.

”First there are kisses, then there are sighs
And then before you know where you are, you’re saying goodbye”

The Crying Game nousi listoille ympäri maailman, ja soi kiitettävästi Suomenkin radiossa. Yllättäen single nosti Boyn myös Yhdysvaltain top 20 -listalle – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986. The Crying Game ei kuitenkaan muuttanut Boy Georgea uudelleen mainstream-tähdeksi, vaan jäi hänen toistaiseksi viimeiseksi isoksi soolohitikseen. Ehkäpä ihan hyvä niin; lahjakas mies on toiminut sittemmin laulamisen ohella dj:nä, kirjoittanut kaksi kirjaa, broadway-musikaalin, suunnitellut vaatemalliston ja paljon paljon muuta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!