Popklassikot 1996

#24 Boards of Canada – Roygbiv

dfdfgdgdfg

Michael Sandison ja Marcus Eion.

Vuosia sitten jonotin Stupidon kassalle Belle & Sebastianin If You’re Feeling Sinister -vinyyli kädessäni. Edessäni ollut mies kyseli myyjältä Boards of Canadan uutukaisen The Campfire Headphase -vinyylin perään.

En silloin juuri välittänyt yhtyeestä. Enemmänkin kummastelin yhtyeen jonkinlaista kulttisuosiota. ”Kuka ihme haluaisi kuunnella Boards of Canadaa vinyylinä”, muistan miettineeni.

Aika moni haluaa. Sen huomaa, kun katsoo levykeräilysivusto Discogsin kauppapaikalla yhtyeen levyistä pyydettyjä hintoja. Niin The Campfire Headphasen kuin yhtyeen kahden mestariteoksen, Geogaddin ja Music Has the Right to Childrenin vinyylipainosten hinnat pyörivät sadan euron tietämillä.

Mikäli moiset hinnat olisin osannut tuolloin Stupidon kassajonossa arvata, hämmästykseni olisi ollut suuri. Olisin varmaankin ostanut The Campfire Headphasen vinyylinä itsekin, mutta korkeisiin pyyntihintoihin en olisi ymmärtänyt syytä.

Nyt ymmärrän, sillä harva se viikko katselen kaihoten erityisesti lempilevykseni nousseen Geogaddin hinnan kehitystä, unelmoiden saavani levyn omakseni edes jonkinlaisella kohtuuhinnalla.

Nykyään hurahtaneena voin selittää, että kahden skottiveljeksen, Michael Sandisonin ja Marcus Eoinin muodostama Boards of Canada on kuin kultti ja levyt sen pyhiä artefakteja. Vaikka yhtye käyttää laulua tai edes selkeää puhetta musiikissaan melko harvoin, ovat sen kappaleet ladattu täyteen mystiikkaa ja symbolismia. Yhtyettä on syytetty jopa satanismista, erityisesti Geogaddi-levyn kohdalla. Viitteitä ovat muun muassa Geogaddin kesto (66 minuuttia ja 6 sekuntia) sekä CD-levyltä tietokoneen kovalevylle kopioitujen puhtaiden .wav-tiedostojen koko (666 megatavua).

Viitteitä on rittämiin. Erityisesti numerot ovat tärkeitä. Veljesten musiikin äärellä viettämieni wikipediamaratonien aikana olen oppinut muun muassa runsaista, puolitäydellisistä ja oudoista luvuista. Outo luku on luku, joka on runsas muttei puolitäydellinen – 70 on pienin outo luku, ja se toistuu usein yhtyeen musiikissa ja sen ympärillä. Tietoa on myös karttunut Daavidin oksa -kultista, Wacon piirityksestä ja numeroasemista.

Kultin voima selittyy myös sillä, että tietoa Boards of Canadasta tihkuu vähän ja harvoin. Haastatteluja ilmestyy tipoittain, eikä duo ole tehnyt juuri mitään julkisuudessa vuoden 2006 Trans Canada Highway -EP:n jälkeen (jonka alkuperäinen julkaisupäivä muuten oli 6.6. 2006). Ja silloin kun yhtye edes liikahtaakaan, kultistit vauhkoontuvat.

Kun yhtyeen virallisille sivuille ilmestyi keväällä uusi musta neliö Trans Canada Highwayn kuvan viereen, fanifoorumit täyttyivät spekuloinneista. Sitten, kun yhtye vastasi Facebook-sivulla fanin kysymykseen uudesta levystä yksinkertaisesti ”Yes.”, alkoi mylly pyöriä täydellä teholla. Niin, kenties jo tänä vuonna fanit voivat odottaa kultin johtajien ilmoittavan uudesta artefaktista. Tai ensi vuonna. Geogaddikin ilmestyi aikanaan lyhyellä varoitusajalla.

Palataan Stupidon jonoon. Olin kummastunut Boards of Canadan kiinnostavuudesta, mutta yritin silti. Muutamien kappaleiden avulla suhde alkoi orastaa. Alkuvaiheessa lämpenin Turquoise Hexagon Sunille ja Everything You Do Is a Balloonille, Geogaddiin tien minulle avasi 1969.

Aivan ensimmäisenä oli tietysti Roygbiv. Suomalaiselle kappaleen nimi näyttää pelkältä kirjainrykelmältä, mutta englanninkielinen tunnistaa sen Roy. G. Biv -rimpsuksi, jonka avulla lapset opettelevat sateenkaaren värien järjestyksen punaisesta violettiin.

Mainitsin tällä sivustolla vuosi sitten pitäväni Roygbiviä maailman parhaana kappaleena. Sanoin silloin, että ”sanat ovat liian viallisia maailman parhaaseen kappaleeseen, sillä ilman niitäkin voi kahdessa ja puolessa minuutissa tavoittaa täydellisesti sekä kaipuun että toiveikkuuden”. Toteamus sanattomuudesta on turhan pömpöösiä, mutta Roygbivin asema maailman parhampana kappaleena on totta edelleen suurimman osan ajasta. Eihän mikään kappale ole koko aikaa paras ja täydellisin.

Parhaudestaan huolimatta minun on vaikea sanoa Roygbivista mitään. Se on täynnä vangitsevia melodioita, jotka jäävät päähän. Se on kuin kaunis auringonsäteiden ja vesiroiskeen synnyttämä valoilmiö, sateenkaaren (!) välähdys, joka häipyy näkyvistä yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin jättäen silti kuvan verkkokalvoille palamaan. Se matkaa tummasta bassosyntetisaattori-introsta kimalteleviin kaikuihin ja menneisyyden aurinkoisiin päiviin häipyäkseen sitten pois. Niin lyhyessä ajassa se saa ajatukset niin kauas.

Roygbiv on Boards of Canadan helpoimmin lähestyttävä ja varmasti tarttuvin kappale. Se on yhtyeen auditiivinen tunnusmerkki, symboli, vaikka kappaleen symboliikka ei ole kovin syvää verrattuna yhtyeen muihin tekemisiin. En ole varmasti ainoa, jolle Roygbiv oli se ensimmäinen Boards of Canada -kappale, johon sai tarttumapintaa ja joka antoi vastakaikua kiinnostukselle.

Roygbiv on helppo, se on popkappale, mutta kovin omalaatuinen sellainen. Se on pienoissävelmä, Brian Wilsonia lainaten todellinen taskusinfonia. Sen rakastamisessa yhdistyvät kiintymys sekä populaarimusiikin helppouteen ja nautittavuuteen että kokeellisen musiikin innovaatioihin ja älylliseen kiehtovuuteen. Siitä kannattaa aloittaa – tervetuloa kulttiin.

(Roygbiville ei ole virallista videota. Fanin tekemä, 1980-luvun televisiomainoksista koottu video tavoittaa kuitenkin sekä kappaleen tunnelman että yhtyeen estetiikan oivallisesti.)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Roygbivin Alpha Quest -miksaus on tehty Andy Soosay -nimisen henkilön opinnäyte-elokuvaan. Se alkaa Bocuma-kappaleella.

Bonus II!

Alun perin Roygbivin tunnusmelodia ilmestyi vain yhtyeen lähipiirille jaetulla Closes vol. 1 -kokoelmalla Numerator Original -nimisessä kappaleessa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!