Popklassikot 1990

#23 Social Distortion – Story of My Life

Mike Ness (toinen vasemmalta) ja Social Distortion yhdistivät punkin ja kantrin.

Kantrimusiikki on kuin torakat tai poikkeuksellisen sitkeä virus. Hei, älkää käsittäkö väärin, kirjoitan tämän kaikella kunnioituksella, sillä rakastan kantria.

Ehkäpä vertaus aavikon itsepintaiseen kaktukseen olisi romanttisempi, mutta virus- tai torakkavertaus on osuvampi. Kantrimusiikki tuntuu kestävän kaikki muutokset ympärillään kuolemalle nauraen, muuntautuen tarvittaessa yhä uusiin muotoihin levitäkseen niidenkin levysoittimiin, jotka eivät sitä aikaisemmin voineet sietää.

Rockhistorian tunnetuin esimerkki on kantrirock, joka syntyi, kun kantri onnistui 1960-luvun lopulla yhdistymään ruokottomien pitkätukkien soittaman rockin kanssa. Samankaltainen kuvio synnytti myös vaihtoehtokantrin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa (josta lisää myöhemmin).

Vuosien varrella juuri mikään musiikin genre ei ole kyennyt vastustamaan kantrin viettelystä – se on onnistunut sekoittumaan sellaistenkin musiikkityylien – kuten soulin, rapin, tanssipopin, diskon, funkin ja reggaen – kanssa, joiden luulisi olevan kantrin verivihollisia. Hemmetti soikoon, sen liitto bluesin, gospelin ja jazzin kanssa synnytti rock’n’rollin!

1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa tuskin mitkään musiikkityylit olisivat voineet olla yhtä pahasti napit vastakkain kuin kantri ja punk. Kantri oli konservatiivisuuden ja perinteisyyden tyyssija, kun taas punk pyrki kapinaan, anarkiaan ja nykyhetken kiivaaseen kertakäyttöisyyteen. Ei kuitenkaan aikaakaan, kun etenkin amerikkalaiset punkyhtyeet lakkasivat vastustamasta verissään kulkenutta rakkautta maansa juurimusiikkia kohtaan. Pian kantri yhdessä bluesin, rock’n’rollin ja rockabillyn kanssa yhdistyi punkiin sellaisten yhtyeiden kuin X:n, The Blastersin, The Crampsin, Gun Clubin ja The Flesh Eatersin musiikissa.

1980-luvulla kantria ja punkia yhdistelevästä genrestä alettiin käyttää hölmöä cowpunk-nimeä. 1990-luvulle tultaessa tyyli mutatoitui vaihtoehtokantriksi, joka on yhä hyvin voimissaan pari vuosikymmentä myöhemmin.

Todennäköisin syy kantrin kestävyyteen ja muuntautumiskykyyn on sen musiikillinen yksinkertaisuus ja teemojen universaalius. Se kertoo yksinkertaisen tenhoavien sointujen ja tarttuvien melodioiden avulla tarinoita ihmiselämän perusasioista: rakkaudesta, kuolemasta, seksistä, yksinäisyydestä, ohikiitävistä onnenhetkistä, kamppailusta, onnistumisista ja epäonnistumisista.

Kantri kuului, vaikkakin piilotettuna, jo vuonna 1978 Kalifornian varakkaan ja konservatiivisen Orange Countyn pohjoisosassa sijaitsevassa Fullertonin kaupungissa perustetun Social Distortionin 1983 julkaistulla debyytillä Mommy’s Little Monster. Se oli levy, joka yhdessä Bad Religionin 1980-luvun levytysten kanssa antoi sapluunan sitä seuranneelle kalifornialaiselle esikaupunkien punkille raivokkaine, mutta melodisine kappeleineen. Tarkka kuulija saattoi kuitenkin huomata laulaja-kitaristi Mike Nessin kappaleissa melodisia elementtejä, jotka oli peritty useimmille punkkareille epäilemättä inhon väristyksiä aiheuttavilta kantrilevyiltä.

Julkisen rakkaussuhteen kantrin kanssa Social Distortion kuitenkin aloitti vasta vuonna 1988 julkaistulla toisella levyllään Prison Bound, jolla Nessin mieltymys The Clashin ja Rolling Stonesin lisäksi outlaw-kantriin ja Johnny Cashiin oli ilmeistä.

Yhtyeen tyyli teroitettiin tappavimpaan teräänsä sen nimettömällä kolmannella levyllä, jonka kirkkain klassikko on tarttuva, mutta lohduton Story of My Life. Kappaleen iloluontoisen riehakas kantripoljento on suorassa ristiriidassa sen maailmanlyömän sanoituksen kanssa.

Story of My Life on tarina ihmisen voimattomuudesta armottomana eteenpäin kulkevan ajan pyörteissä. Se on myös tarina unelmista ja niiden hitaasta murenemisesta.

Laulu alkaa Nessin muistellessa nuoruuttaan, joka kului haaveillessa ja saavuttamattomien unelmien parissa:

”High school seemed like such a blur
I didn’t have much interest in sports or school elections
And in class I dreamed all day
About a rock ’n’ roll weekend
And the girl in the front of the room
So close yet so far”

Seuraavassa säkeistössä siirrytään nykypäivään laulun kertojan palatessa vanhoille kotikulmilleen. Pettymyksekseen hän huomaa tutun ympäristön muuttuneen ja näkevänsä kaikkialla vain tuntemattomia kasvoja ja outoja maisemia:

”And I went down to my old neighborhood
The faces have all changed, there’s no one left to talk to
And the pool hall I loved as a kid is now a Seven Eleven”

Hän etsii töitä, mutta ilman työkokemusta tai koulutusta homma tuntuu niin toivottomalta, että hän luovuttaa jo ennen kuin ehtii aloittaa:

”I went downtown to look for a job
I had no training, no experience to speak of
I looked at the holes in my jeans
and turned and headed back”

Kertosäkeessä Ness osuu universaaliin tunteeseen – kuinka aika tuntuu valuvan tiimalasissa uskomattoman nopeasti, vuodet vierivät kuin silmänräpäyksessä ohi, eikä niistä tahdo saada otetta:

”Life goes by so fast
You only want to do what you think is right
Close your eyes and then it’s past
It’s the story of my life”

Lopulta Nessin onneton ja epäonninen kertojahahmo istahtaa sänkynsä laidalle. Kaikki on muuttunut, mutta toisaalta mikään ei ole muuttunut. Yhä hän soittelee haaveillen kitaraansa ja kaipailee rakkautta:

”So I sit at the edge of my bed
I strum my guitar and I sing an outlaw love song
Wonderin’ bout what you’re doin’ now
and when you’re comin’ back”

Story of My Life, kuten Mike Nessin laulut yleensäkin, on häviäjien puolella. Niiden, jotka maailma on hakannut maanrakoon. Hän ei tarjoa pelastusta, mutta kappaleen riehakas tunnelma uhkuu härkäpäistä uhmaa. Maailma potkii päähän, viina maistuu hiukan liian hyvin, rakkaus ei kestä, eikä kuoppaisen tien lopussa tunnu häämöttävän onnellinen loppu. Periksi ei kuitenkaan anneta – unelmien voimalla jaksaa pitkälle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!