2000-luvun kotimaiset pophelmet

#23 Matti Johannes Koivu – Kuulin junien puhuvan (2006)

Matti Johannes Koivu tuli ensin tutuksi Ultramariinin laulajana. (Kuva: Tomi Palsa)

Ultramariini-laulaja otti soolouransa alussa tulen kantaakseen.

”Kuulin junien puhuvan
ajon viheltää kaksi kertaa
annan valon loistaa
niin, että kaikki rantakadulla herää”

Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) Valtatiet-runokokoelma (1928) on kiehtova kirja. Tuskin kukaan on kyennyt välittämään näiden kahden Tulenkantajan tavoin sitä huumaa, jossa modernin ajan optimismi sekoittuu nuorten miesten eksistentiaaliseen levottomuuteen ja kokemuksien janoa lisääviin suurkaupunkinäkymiin. Teoksen säkeissä junat jyskyvät savupilviä sylkien kolossaalisiin asemahalleihin, joiden teräskaarissa kiiltelevät kokonaisen kulttuuripiirin yhteinen edistysusko ja maailmankatsomus. Runojen rytmiä soittavat kiskot ja niiden riveillä avartuvat valloitettavat maisemat.

Nykyajan näkökulmasta Waltarin ja Paavolaisen hurmahenkinen vyörytys tuntuu naiivilta, jopa vieraalta. Muovi on peittänyt teräksen, tietoteknologia on tehnyt liikkeestä näkymätöntä. Aikaamme reunustavan innovaatioretoriikan takaa ei löydy koko ihmiskunnan kehittymiseen tähtääviä ihanteita, kaupunkitilaa tuotetaan markkinavoimien ehdoilla ja merkityspeleiksi sirpaloitunut todellisuus ruokkii kyseenalaistamisen varaan rakentuvia identiteettejä. Kohina, jylinä ja kumu ovat tehneet tilaa pehmeälle huminalle, johon sekoittuu valtava määrä tyhjiä sanoja.

Jossakin suurkaupunkien takana, kaukana globaalien virtojen risteyskohdista, on kuitenkin vielä rautateiden halkomia kaupunkeja, joissa öljyn ja ratapuun tuoksu sekä asemien koruttomat kuulutukset maanittelevat ihmisiä lupauksella jostakin muusta. Näissä kaupungeissa kiskot ovat edelleen kasvun suunta, pakotie, sielun viimeinen laajenemisväylä. Kiskojen varrella elää vielä unelma matkasta, siirtymisestä, jossakin avautuvasta maailmasta. Tällä unelmalla on jäsenissään kiskojen rytmi ja sydämessään junien kieli.

Sillä ihmisen levottomuus, sehän ei katoa minnekään.

Näiden asetelmien varassa käynnistyi Matti Johannes Koivun sooloura. Kuin vastapainona Ultramariini-yhtyeensä tyylitajuisesti aikaansa seuranneelle musiikille Koivu hyppäsi soolodebyytillään keskelle maanläheistä folk-ilmaisua, lauluihin joista huokui menneisyyden lämpö. Hän kokosi lauman ystäviään hämeenlinnalaisen työväentalon nurkkaan ja antoi äänien kummuta yhdessäolon ehdoilla. Albumin nimi, Puuhastellen, kertoi näistä lähtökohdista paljon.

Mutkattoman ja vaivattoman ilmaisun alla väreili kuitenkin outo jännite. Koivun lauluissa soi jatkuva kaipaus jonnekin; nykyisyydestä pois, unelmiin, tasa-arvoisempaan maailmaan. Soiton yksinkertainen ja huokoisa rullauskin tuntui jonkinlaiselta kannanotolta hitaamman elämän puolesta. Sellaisen, jota elettiin silloin kun koneiden jylystä huokui vielä ihmisen läsnäolo.

Jännite virittyy jo avausraidalla. Kuulin junien puhuvan on hienostunut kuvaus tuntemattoman kutsusta, mutta samalla siinä on jotakin surumielistä. Laulussa väreilee levottomuus, joka pakottaa liikkumaan tilassa, vaikka liikkeelle pitäisi päästä ajassa. Niinpä sanafragmentit putoilevat Koivun huulilta mahdollisuuksistaan onnellisina, mutta samalla haikeina. Kappaleen olemus muistuttaa, että kiihkon viedessä jotain jää myös taakse. Kotikaupunki, lapsuus, pala vanhaa minuutta, paikkojen kautta rakentuva sidos johonkin joka oli joskus olemassa, kokonainen aikakausi.

Näistä kaikesta on oltava valmis luopumaan, sillä junat puhuvat muutoksen kieltä.

”Pari vaimeaa vihellystä
kilinää, kolinaa
ei muuta menetettävää
kuin välimatka”

Laulun selkärangan muodostuu se vapauttavan ulkopuolisuuden hetki, jolloin päätös on tehty, mutta ruumis on vielä paikoillaan. Vaikka sanoitukset kulkevat vielä rantakadulla, kuulumisen ja kuulumattomuuden rajaa tarkastellen, on musiikki jo valmis lähtemään. Säkeistöissä jännite kasvaa hienovaraisesti kitaran, basson ja savuisen symbaalin varassa, kuin asemalaiturilla lähtölupaa odottaen. Lopulta puomi nousee, veturi viheltää, savu ja höyry räjähtävät liikkeeksi. Suitsistaan irti riuhtautunut virvelikomppi piiskaa laulun lopulliseen vauhtiinsa, kitarat vonkuvat kiskojen narahduksina.

Näinhän maailmalle lähdetään, yhden matkalaukun ja kitarakotelon kanssa. Ja näinhän maailmalla vartutaan, vanhojen suuntaviivojen päälle. Ihmiset kasvavat menneisyytensä yli, ne jotka haluavat.

”Kaikki jatkavat uniaan
vain naakat nousevat ilmaan
tietäen niistä kuullan vielä
joskus myöhemmin”

Soolourallaan Matti Johannes Koivu on julkaissut myös albumillisen Irwin-covereita. (Kuva: Tomi Palsa)

Koivukin on kasvanut. Hänen taiteestaan on tullut vakavampaa ja sofistikoituneempaa, hänen hankkeensa ovat nykyisin kaukana puuhastelusta. Silti soolouran avaus kuulostaa mitä ilmeisimmältä kerronnalliselta suuntaviivalta. Koivu puntaroi junien tahdittamana suhdettaan historiaan ja sen myytteihin – ja niiden kautta nykyhetkeen. Pohdinnalla on arvonsa, päätyipä se synteesiin tai ei. Se auttaa ottamaan etäisyyttä, tunnustautumaan vapaaehtoisesti ulkopuoliseksi. Sen kauemmas omaa aikaansa ja sitä syövää jatkuvaa muutosta ei voi paeta.

Sitä eivät voineet paeta myöskään ne menneiden aikakausien unelmat ja utopiat, jotka kasvavat nykyisin ruohoa ja ruostetta hylättyjen ratapihojen keskellä, uusien virtojen ja väylien ulkopuolella. Utopiat, jotka jäivät oman kehitysintonsa uhreiksi. Koivu katsoo niitä ihmetellen, aavistuksen apein mielin, ulkopuolisten välistä solidaarisuutta tuntien.

”Minun vanha asemani
kiiltävät vaununi
kuuluvat muualle
alle tähtien
päälle kiskojen”

Modernin projektin jäänteet ovat kuin pikkukaupungin keskelle jäänyt levoton sielu. Ne tuijottavat täyttymystä kohti kuljettavia kiskoja tietäen ettei niiden paikka ole nykyajassa. Kehitys on kuitenkin leikannut niiltä siivet ja halvaannuttanut kielen. Siksi ne voivat vain odottaa, että joku kaunomieli eksyy joskus sattumalta niiden luo, näkee kuluneen pinnan alla kiiltävän unelman ja kirjoittaa näkemänsä lauluksi.

Niin harva ymmärtää enää niiden puhetta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

6. kesäkuuta 2006 – Päivämäärää 6. kesäkuuta 2006 kutsuttiin ”paholaisen päiväksi” tai ”pedon päiväksi”. Sen päivämäärämerkintä 060606 muistuttaa lukua 666, joka on Pedon luku.