Suomipopin valkeat helmet

#23 Jarno Sarjanen – Jarno Sarjanen (albumi, 1971)

Näkymätön tähti, joka ei sammunut

Ystävyydestä syntyi pioneerityötä ja klassikkokappaleita.

Keskiolutkuppilassa tunnelma on jähmeä. Enosta, Kannukselta, Pellosta ja Pudasjärveltä Helsinkiin muuttaneet miehet tappavat aikaa, murahtaen välillä toisilleen väsähtäneesti. Joku lehteilee Hymyä ajatuksissaan. ”Tuore joulukuun 1971 numero. Ennen lehdessä vilisi paljon tekstiä, nyt on kuin lihatiskillä kävisi. Oikeita aiheita sentään mukana, kuten ainainen maaltapako. Kotona vanhusten luona olisi hyvä käydä. Mitä minä täällä? Eilen kiersi huhua tehtaan lopettamisesta.”

Jukeboksi ainakin on tuliterä. Muutaman vuoden päästä siitä soivat yhä enemmän itsesääliin vajonneet iskelmät. Nyt soi kuitenkin jotain vähän aikaa sitten Amerikasta näihin oloihin muokattua, joka saa miesten hyväksynnän. ”Se on Sarjanen, Maunulasta”, osaa joku sanoa. ”En mä siitä muuta tiedäkään. Ei taida oikein kukaan tietää.”

Kliseet ovat tuttuja, mutta joistain asioista on puhuttava mahdollisimman suoraan.
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Syksyn sävel 1971: ainoa jäljelle jäänyt esitystallenne keikkaelämää vältelleestä Jarno Sarjasesta.

Pienen pojan haaveet on moneen kertaan versioitu klassikko, jonka myötä kantri viimeinkin iskee kyntensä Suomen kamaraan. Jarno Sarjasen esikoisalbumilla ja muulla tuotannolla on kuitenkin paljon muuta annettavaa. Kun debyyttilevy julkaistiin viimein uudelleen pian Sarjasen kuoleman jälkeen vuonna 2009, saattoi huomaamatta jäädä eräs seikka: albumi on harvinaisen eheä kokonaisuus, jollaisia Suomessa oltiin vuoden 1971 loppuun mennessä julkaistu vasta kahden käden sormilla laskettava määrä.

Sarjanen oli jo saanut meriitteihinsä ensimmäisen suomalaisen kantrisinglen, Nukkekodin. Miehen esikoisalbumi on myös Suomen ensimmäinen yksittäisen artistin tekemä kantrialbumi (Jussi Raittisen koordinoima eri esittäjien Kantri ilmestyi joitakin kuukausia aiemmin). Biisikeskeinen juttusarjamme tekee näillä perustein toisen poikkeuksensa ja haastattelee albumin tiimoilta Kari Kuuvaa, maineikasta pitkän linjan laulunkirjoittajaa, joka kirjoitti valtaosan albumin kappaleista.

Ystävystyminen, yhteistyö ja ramppikuume

Jarno Sarjanen ja Kari Kuuva vuonna 1966.

Cantores Minores -poikakuorossa musiikkiuransa aloittanut Sarjanen ja aloitteleva lauluntekijä Kuuva tapasivat ensimmäisen kerran Fennada-Filmin vanhoissa tiloissa Kulosaaressa vuonna 1964. Taloa käytti muiden bändien ohella treenipaikkanaan myös beatcombo Willy and the Wanderers, jonka solistina ja komppikitaristina Kuuva toimi.

”Olimme Jarnon kanssa ensitapaamisesta lähtien ns. bestikset. Huumorimme, elämänfilosofiamme ja musiikkimakumme olivat hyvin samankaltaisia. Varmaankin ensimmäinen yhdistävä tekijä meillä oli kiihkeä Elvis-fanitus. Muut asiat tulivat mukaan sitten pikkuhiljaa. Jo varhain tuli selväksi, että meistä kumpainenkin oli ahkera lukumies.”

”Jarno ei varsinaisesti bändiini liittynyt, hän lähti vain silloin tällöin seurakseni rundille ja nousi joskus lavallekin komppikitaraa soittamaan.”

”Jarnon esiintymiskauhu oli todella omaa luokkaansa, se tuli ilmi jo Wanderersin aikoina. Kompin sijasta hänen piti soittaa soolokitaraa, mutta jo parin keikan jälkeen hänen oli pakko lopettaa: ramppikuume ei hellittänyt lavallakaan ja hän sekosi välillä sooloissaan perusteellisesti. Traagista tässä oli se, että privaatisti, ihan soittajien kesken, hänet tunnettiin tuolloin ’kaupungin nopeimpana kitaristina’.”

”Keskustelimme tuosta rimakauhusta paljonkin, silloin ja myös myöhemmin. Perimmäistä syytä siihen emme koskaan keksineet. Vain alkoholin avulla hän muutaman keikan levyuransa alkuvaiheessa pystyi heittämään, mutta parin pieleen menneen kostean yrityksen jälkeen hän totesi, ettei edes kannata yrittää.”

Sarjasen maine jäi kulttitasolle ja laajeni pikkuhiljaa vain omien levytysten sekä muiden artistien hänen kappaleistaan tekemien tulkintojen kautta.

”Jarno sisäisti vahvasti sellaisen ajattelun, ettei hän välittänytkään julkisuudesta, eikä ns. tähteydestä. Hän halusi ennen kaikkea olla hyviä levyjä tekevä laulaja-lauluntekijä ja siinä hän kyllä onnistui loistavasti.”

Kuuvaa soolomenestys kutsui Tango pelargonian ja Pikku Ninan myötä jo 1964. Sarjasen kanssa tehtävä musiikki sai odottaa julkaisuaan vielä muutaman vuoden.

The Birth of the Kantri

Countrykappaleita on Suomessa versioitu 1920-luvulta lähtien, mutta itsekirjoitetut kappaleet puuttuivat. Jopa Jussi Raittisen ja kumppaneiden Kantri-LP (jonka tekoon Kuuva ja Sarjanen osallistuivat vuonna 1971) koostui käännöskappaleista, poikkeuksena Kuuvan kirjoittama Nukkekoti, jonka Sarjanen oli levyttänyt jo 1968. Kuuva oli vielä maamme ainoa kantrilaulujen kirjoittaja; vasta myöhemmin 1970-luvulla muut alkoivat tuoda omaa näkemystään esiin.

”Varsinainen kantridiggari minusta tuli jo 12-vuotiaana, kun äitini toi minulle ulkomaanmatkalta tuliaiseksi Eddy Arnoldin LP:n Anytime. Opettelin tuohon aikaan kitaransoittoa ja tuo Arnoldin levy antoi siihen kummasti lisää potkua. Myöhemmin kantridiggaamiseni lisääntyi, kun tutustuin kantriguru Jussi Raittiseen.”

”Kantrilevyjen kuuntelun lisäksi kävimme myös joissakin alan konserteissa (jollaiset olivat Suomessa silloin harvinaista herkkua) ja kerran sain backstagella jopa kätellä silloista suurta idoliani Bobby Barea. Baren levytykset olivat ehkä alussa suurin innoittajani kantrin tekemiseen.”

Maailmalla ensimmäinen rocksukupolvi oli alkanut kaivella populaarimusiikin juuria uuden innostuksen löytämiseksi. Sarjasenkin varhaislevytykset rinnastuvat jossain määrin tähän uuteen countryrockiin. Esikoisalbumin taustabändinä oli Country Boys, Kantri-LP:llä jo esiintynyt Jussi Raittisen Boysistaan muokkaama erikoiskokoonpano. Kaikki kokeneita suomalaisia popmuusikoita, asiaankuuluvana kuorrutuksena Roy Rabbin pedal steel -kitara. Ryhmittymä esiintyi Kuuvan kanssa osuuskuntahipoissa nimellä Jussi, Kari and the Country Boys.

Country Boys vuonna 1971. Vasemmalta Roy Rabb, Jussi Raittinen, Kari Kuuva, Aikka Hakala, Antero Jakoila, Kaj Westerlund.

Jarno Sarjasen esikoiselle laitetut singleraidat (Vapaa oon/Mietin mitä teen ja Bronson) oli äänitetty jo 1970 osin muiden soittajien kanssa. Loput yhdeksän kappaletta nauhoitettiin lokakuussa 1971 Country Boysin voimin muutaman vierailijan avustaessa. Esimerkiksi Pienen pojan haaveiden hienon huuliharppuosuuden soitti Heikki Jäntti.

”Pyrimme taustojen teossa livemeininkiin ja siihen, että jokainen soittaja sai toteuttaa itseään. Runkona meillä olivat alkuperäiset demonauhani, joihin olin päällesoitoilla tehnyt kitarajuttuja ja laulustemmoja. Niitä sitten kuunneltiin, eikä sen kummempia sovituksia meillä sointulappuja lukuun ottamatta ollutkaan. Jos jollekulle tuli hyvä ’koukku’ tai riffi mieleen, sitä tietenkin kokeiltiin. Ja tulihan niitä. Olimme kaikki nuoria, innokkaita, kantrikärpäsen puremia soittajia.”

”Koska Jarno oli paras mahdollinen tulkki hirmuisella fiilingillä syntyneille ensimmäisille kantrilauluilleni (Nukkekoti, Parasta mielestäni), oli valtava ilo tehdä niitä hänelle lisää. Eikä tietenkään vähiten siksi, että olimme myös mitä parhaimpia ystäviä!”

Kuuva itse soitti albumilla komppikitaraa ja hänen selvästi kuuluviin miksatuista taustalauluosuuksistaan kuuluu aito innostus.

Kantrin syvin olemus

Kuuva kirjoitti Sarjasen esikoisalbumille omin voimin kymmenen kappaletta. Loput kaksi (Mietin mitä teen ja Paikkakunnan putkassa) syntyivät Sarjasen kanssa yhteistyönä. Hirtehinen avausraita Tässä vielä eletään maksimoi viljelijähahmonsa kurjuuden niin, että kuulijaa alkaa väkisinkin naurattaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Vakavaa suhtautumistamme kantriin kuvastaa kai se, ettei Jarnon ensikiekolla juuri huumoria viljellä. Tässä vielä eletään on ainoa parodinen kappale levyllä, ellei sitten Paikkakunnan putkassa -krapulalaulustamme halua niitä piirteitä löytää. Myöhemmissä kantribiiseissäni on huumorin pilkettä hieman enemmän.”

Tango pelargonian väärintulkinnan jälkeen kuulijat olivat muun tuotannon myötä oppineet tuntemaan Kuuvan humoristina, vaikka se olikin vain osa totuudesta. Tässä vielä eletään on tarpeellinen muistutus siitä, ettei kantriakaan kannata ottaa liian vakavasti. Sitten loppulevy voi hiljentyä musiikkilajinsa edessä, kuten peruskiveä muuratessa kuuluu tehdäkin.

”Jarnolle tekemäni laulut olivat jo tekovaiheessa kantriksi tarkoitettuja. Koska olin niitä tehdessäni ajatellut nimenomaan häntä, oli Jarnon helppo heittäytyä tunnelmaan, mutta myös antaa teoksiini se viimeinen ja ratkaiseva silaus: ainutlaatuinen Sarjas-soundi.”

Matalalta laulaminen muuttaa monien äänet etäisiksi ja kylmiksi. Sarjasen laulu on tällöinkin lämmin, pehmeä ja erittäin inhimillinen.

”Jarno oli innokas Elvis-fani. Jos kuuntelee hänen fraseeraustaan, niin Elviksen vaikutuksen kyllä löytää. Kantriosastolla Jarno vannoi alkuaikoina Bobby Baren letkeän laulutyylin nimeen. Myös kanadalainen folkartisti Gordon Lightfoot oli Jarnon esikuvia.”

Sunnuntaiaamun melankolia on Kuuvaa ja Sarjasta parhaimmillaan. Laulun rakenne on vähäeleisen dramaattinen: kertojan aution kaupungin kuvailu paljastuu välttelyksi, kun tämä viimein väliosassa myöntää, mistä on kysymys.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sunnuntaiaamu syntyi kuin itsestään Töölönlahden rannalla tekemäni varhaisen aamukävelyn tuloksena. Sekoitin tunnelmakuvaukseen omia muistojani erään seurustelusuhteen päättymisestä ja hyvinhän se toimi. Tämä on yksi suosikeistani levyllä.”

”Tulen entisen rakkaani luota mä pois
Luku päättynyt yksi taas on
vaikka luulin sen jatkuvan, niin jatkuvan
Aamu on kaunis kuin totta ei ois
että syömmeni itkee
ja auringon toivoisin sammuvan, pois sammuvan”

Sarjanen ei kuulosta siltä, että torjuisi tai kiroaisi aurinkoa pois. Hän on murtuneimmillaan ja kuitenkin äärimmäisen sympaattinen. Tälle miehelle tarjoaisin lohtupullon. Vaan jotkut asiat on hiljaa yksin kituutettava.

Mietin mitä teen, Juo maljas pois, Nyt uskon viimeinkin, Bronson; hienouksia albumilla riittää. Pikatien tekijä on kirjoittajan mielestä kenties sen aliarvostetuin hetki.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Pikatien tekijän innoittajana on varmasti ollut Jimmy Webbin musiikki, jota ihailen suunnattomasti. Vieläkin webbmäisempi lienee Matti Eskolle tekemäni samankaltainen laulu Pikateiden lapset.”

”Mä pikatietä teen, se johtaa jonnekin
helteeseen jäin töihin niin kuin toisetkin
ja määränpäätä tien mä edes tiedä en
mä muiden kanssa hiljaa etenen

Joskus mietin miksi muille tietä teen
miks’ omaa tietäin alkaa voi en uudelleen”

Pikatien tekijä on suomalainen Wichita Lineman. Asfaltinlappaaja ei kiipeä pohtimaan yksinäisyyttään puhelinpylvääseen kuten Webbin kaapelinkorjaaja, vaan pysyy rikkonaisena muiden rinnalla koko ajan raataen. Biisissä on mausteena Webbin eteerisyyttä, joka tuntuu vievän sitä kantrin rajojen ulkopuolelle.

Suomipop oli nousemassa kansainväliselle tasolle. Sama tapahtui välittömästi suomikantrin kohdalla. Kaj Westerlundin basso soi korkealta ja pitkin koko nuottiviivastoa kuin McCartneylla. Roy Rabbin steelkitara nostaa jalat asfaltista. Jani Uhlenius soittaa pianojuttuja, jotka kuullaan myöhemmin Abban Dancing Queenilla.

”Tuskin enää kuljen täällä milloinkaan
teen tietä vain mä tuntemattomaan”

”Jokin laulu jää kai soimaan”

Jarno Sarjanen kertoi esikoisalbumin julkaisun jälkeen YLE:n tekemässä haastattelussa, että ulkomaille oli meneillään pieniä viritelmiä. Kuuva kumoaa tämän.

”Se Jarnon väite, että olisin saanut Bobby Barelle myytyä Nukkekodin, on kyllä legendaa. Raittisen Jussi tosin soitti kappaleen Barelle RCA:n konserttijatkoilla ja Bare kohteliaisuudesta sanoi pitäneensä siitä.”

”Pienen pojan haaveet olisi saattanut pärjätä hyvin esimerkiksi Ruotsissa, mutta levy-yhtiöt ja kustantajat eivät tuohon aikaan juurikaan ulkomaanmarkkinoihin satsanneet.”

Tämän jutun aloittanut tuokiokuva ei sekään ollut kovin totuudellinen. Suomikantri jäi vuonna 1971 lähinnä muusikkopiirien kuunneltavaksi. Syksyn säveleen osallistunut melankolisen toiveikas Pienen pojan haaveet sijoittui seitsemänneksi. Sarjasen debyytistä tuli keräilylevy pian ilmestymisensä jälkeen.

Tänään Sarjasen ja Kuuvan kappaleet elävät Suomessa. Pienen pojan haaveet on laulukirjoissakin. Suosittu on myös esikoisalbumin päättävä kulkuriromanttinen Vapaa oon, jonka Liljan Loisto versioi viime keväänä. Merkittävimmän työn biisien suosion kannalta teki ne vuonna 1977 levyttänyt Jukka Raitanen.

”Raitasen versioita arvosti kovasti Jarnokin. Hänestä oli hienoa, että Jukka kävi niitä keikoilla esittämässä hänen puolestaan. Vaatimaton Raitanen taas nimitti itseään mielellään ’Vara-Sarjaseksi’.”

Sarjasen seuraava studioalbumi Sarjastus (1977) sisälsi vain hänen itsensä kirjoittamiaan kappaleita. Kuuvan lauluja hän levytti jatkossakin, koko uran ajalta niitä kertyi yhteensä 20.

Kun Sarjanen palasi studioon parin vuosikymmenen levytystauon jälkeen vuonna 2008 tehdäkseen muutaman uuden biisin Rocket Recordsin kattavalle urakoosteelle, alkoi taas tapahtua. Kuuva ja Sarjanen ryhtyivät suunnittelemaan yhteisen levyn tekemistä. Enempää ei ehditty, koska Sarjanen menehtyi yllättäen leukemiaan helmikuussa 2009.

”Suunnitelmamme oli, että tekisimme muutaman biisin yhdessä ja loput olisivat olleet sitten puoliksi Jarnon, puoliksi minun laulujani. Tuolle levylle tarkoitettuja kappaleitani ilmestyy varmasti tulevilla omilla levyilläni.”

”Jarnon kuolema oli minulle sellainen järkytys, että surutyö jatkuu edelleenkin. Uskoisin, että sellaista ystävää, kuin Jarno oli minulle, harvoin ihmiselämässä kohtaa.”

Jarno Sarjanen ja Kari Kuuva vuonna 1994.

”Jarnon ensialbumi kuuluu edelleenkin laulutuotantoni tärkeimpien levyjen joukkoon. Se sisältää joitakin ehdottomasti parhaita biisejäni ja levyn tunnearvo on minulle tietenkin suuri. Aivan varmasti olimme tärkeitä kantrimusiikin uranuurtajia Suomessa. Olen siitä ylpeä ja Jarnon kulttimaine hivelee myös minua.”

Lauluntekijä Kuuva

Kari Kuuvan laulutuotanto käsittää satoja lauluja. Luomme vielä pienen katsauksen hänen uraansa, onhan kyseessä yksi tiheimmistä Valkeisiin helmiin haastatelluista musiikintekijöistä.

”Olen alusta alkaen ollut lauluntekijänä innostunut amatööri, enkä ole kovin paljoa tilaustöitä tehnyt. Yleensä laulujeni lähtökohtana on ja on ollut melodinen inspiraatio. Syntynyt sävellys on sitten tuonut pintaan tunteita ja tunnelmia, jotka olen purkanut sanoiksi. Tällaisia lauluja minulla on ollut kymmenittäin ’pöytälaatikossani’ ja aina kun joku artisti on tarvinnut biisejä, olen kutsunut hänet tai hänen tuottajansa kotiini etsimään sopivia. Mitään hirmuista ammattilaiskirjoittajan rutiinia ei siis ole minulle päässyt syntymään.”

”Ajoittain olen saanut kunnian tehdä tietyille hyville artisteille enemmänkin lauluja. Tällaisia ovat olleet Sarjasen lisäksi Sammy Babitzin, Virve Rosti, Ritva Oksanen, Frederik, Kari Tapio, Matti Esko, Jukka Raitanen… Tällaiset laulut ovat olleet tavallaan tilaustöitä, mutta eivät rutiininomaisia: hyvä ja mieluinen artisti itsessään on toiminut silloin innoittajana ja inspiraation lähteenä.”

Kuuvan soolouralla on ollut pitkään hiljaista. Edellinen pitkäsoitto Ajopäiväkirja ilmestyi 1991.

”Olen saanut juuri uuden levyn aikaiseksi runsaan 20 vuoden tauon jälkeen. Tauko johtuu vuonna 1991 tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, jonka seurauksena murskaantunut selkänikamani keskiselässä korvattiin luusiirteillä ja metallipuristimella. Rankka toipuminen vei koko 1990-luvun.”

”Vasta 2000-luvun alussa aloin uudelleen kirjoittaa lauluja. Itse en kuitenkaan pitänyt tarpeellisena levyttää, koska en enää voinut ammatillisessa mielessä keikkailla.”

”Tuottajaguru Atte Blom kiinnostui kuitenkin pari vuotta sitten songwriter-tyyppisestä materiaalistani siinä määrin, että sai minut houkuteltua pitkästä aikaa studioon. Uusi ’minun näköiseni’ albumi on nyt viilattu valmiiksi ja julkaisuajankohta on helmikuun alussa.”

”Olen todella iloinen siitä, että saan taas julkaistua ominta itseäni. Itse asiassa olemme sopineet kolmesta levystä, joten seuraavaa varten olen jo aloittanut sävellys- ja sanoitustyön.”

Kari Kuuva tarjoaa Nuorgamin lukijoille myös kantrimaistiaisen pian julkaistavalta levyltään!

”Tankki täynnä unelmia on laulu, jonka tein Sammy Babitzinin muistoksi hänen menehdyttyään auto-onnettomuudessa 1973. En saanut sitä jostain syystä silloin levyttää, joten tein sen nyt.”

KARI KUUVA

Syntynyt Tampereella 20. helmikuuta 1946.
Kirjoittanut Suomen äänitearkiston mukaan 367 levytettyä kappaletta (lukema ei sisällä 2000-luvulla levytettyjä)! Tunnetuimmat ovat itse levytetty Tango pelargonia ja Sammy Babitzinin Daa da daa da.
Oma levytysura alkoi vuonna 1964 ja se käsittää toistaiseksi 139 kappaletta.
Kantrikappaleita on Jarno Sarjasen lisäksi syntynyt muun muassa Jukka Raitaselle, Kari Tapiolle, Jyrki Härköselle, Matti Eskolle ja Kake Randelinille.
Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1971? ”Säveltäjänä rakastin hyviä melodioita ja olin tietenkin Beatles-fani. Bändin lopetettua nousivat poplistallani kärkipaikoille muun muassa Elton John ja Gilbert O’Sullivan. Olin myös jo hyvin varhain suuri bossanovan ystävä. Antônio Carlos Jobimin musiikki jaksoi kiehtoa, kuten myös bossan kaupallisemmat sovitukset tyyliin Sérgio Mendes & Brasil 66. Kantrin puolella suosikkejani olivat muun muassa Glen Campbell, Bobbie Gentry, John Denver ja kantri-folkmies Gordon Lightfoot.”
Miltä nykyinen popahtava Amerikan kantri vaikuttaa? ”Sanotaan näin, että ns. popkantri on mielestäni useimmiten kivempaa kuultavaa kuin pelkkä liukuhihnapop. Todella hyvää popahtavaa ja rokahtavaakin kantria alkoivat kehiin tuoda 1990-luvun lopulla esimerkiksi Shania Twain ja Keith Urban, joista pidän kovasti. Minusta on hienoa kuulla myös uuden aallon kantribändejä. Rascal Flatts ja Dixie Chicks ovat tehneet huikeata uraa, ja Eli Young Band, The Band Perry ja Zac Brown Band ovat suuria suosikkejani. Perinteinen kantri säilyy aina, joten uusille raikkaille tuulille on tilaa!”