Popklassikot 1989

#23 Electronic – Getting Away With It

Bernard Sumner + Johnny Marr = Electronic.

Getting Away With It vaikuttaa suunnitellulta 1980-luvun tiivistelmältä. Se julkaistiin joulukuussa 1989 ja myös vuosikymmenen kolmen merkittävimmän brittibändin jäsenten läsnäolo vie puoliväkisin tähän johtopäätökseen. Bernard Sumner ja Johnny Marr eivät varmaan tällaisesta etelän miesten metapopkotkotuksesta välitä, kuten parin myöhemmästä Electronic-tuotannosta voidaan huomata. Mutta kun mukana on Neil Tennant, voi projektissa olla myös aitoa pyrkimystä loppulausumaan.

Ja kas, Peter Saville on alleviivannut superbändin kaupallista potentiaalia kuvakirjastosta lainatulla luksusmainoskannella. Tätä viskiä on kypsytelty koko 1980-luvun, ellei pitempäänkin. Otetaanpa huikat.

”I’ve been walking in the rain
just to get wet on purpose
I’ve been forcing myself
not to forget just to feel worse”

Tennant totesi aikanaan, että hänen ja Sumnerin laatima teksti oli piikittelyä Morrisseyn imagosta. Sittemmin hän pehmensi tätä sanomalla, että kohteena oli Manchester yleensä. Samalla siinä voi nähdä Ian Curtisin ja muita postpunkin kurjisteluteollisuuden hahmoja. Siinä pisteessä olimme 1980-luvun alussa. Ja siitä lähti New Orderin vastareaktio liikkeelle, saadakseen vain peräänsä The Smithsin vastareaktion.

”I hate that mirror
it makes me feel so worthless
I’m an original sinner
But when I’m with you I couldn’t care less”

Ei kainostella turhia, Tennantin sanoitukselta tämä läpikotaisin tuntuu. Nyt hän tiivistää koko 1980-luvun itsekeskeisyyden: itseinho ja hubris vuorottelevat hetkestä toiseen.

”However I look it’s clear to see
that I love you more than you love me”

Lopulta itsekeskeisyys on sitä luokkaa, että rakkaudentunnustukset suuntautuvat nekin vain itselle.

Jos 1980-luvusta muistetaan jälkikäteen vain sen pintakiilto, niin Trevor Hornin ja Paul Morleyn masinoima metapop (jonka Morley nimitti ”new popiksi”) paljasti tarkkaavaisille kuuntelijoille tämän jo vuosikymmenen alussa markkinoiden itseään samalla tyylikkään häikäilemättömästi. Itse olen kokenut Pet Shop Boysin tuotannon olevan saman ideologian hienovaraisempi perillinen.

On täten sopivaa, että Getting Away With Itin rumpalina toimii ABC:n The Lexicon of Lovella soittanut David Palmer ja jouset on sovittanut myös Lexiconin kuorruttanut Trevor Hornin oikea käsi Anne Dudley. Aikaa supistamalla voin kuvitella, että Dudleyn kaunis lopussa yksin soiva orkestraatio on The Lexicon of Loven piiloraita, erittäin myöhäiselle new pop -julkaisulle kätketty ylimääräinen coda. (Jota emme alla olevissa videoissa kuule, ikävä kyllä.)

Aivan kuin herrat Sumner ja Palmer tiedostaisivat myös tämän. Käytössä on viimeisin teknologia (mitäpä new pop olisi ilman sitä?), mutta perkussion puupalikat tuovat mieleen Roland CR-78:n tapaisten rumpukoneiden varhaisdiskobiitin. Eli juuri sen, miltä Trevor Hornin tuotannot kuulostivat 1980-luvun alussa.

The Lexicon of Loven kannessa muut ABC:n jäsenet odottavat esiripun suojissa kukkineen onnitellakseen laulajaansa Martin Fryta (myös ex-popjournalisti Tennantin tapaan) uskottavasta metapopsuorituksesta. Nyt on tullut aika myös Sumnerin, Marrin ja Tennantin kumartaa. Still getting away with it after all these years.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Getting Away With Itistä tehtiin kaksi videota. Tässä kulahtanut jenkkiversio.

http://www.youtube.com/watch?v=DSfjtdnUsls

Bonus II!

Bernard Sumner sanoittaa. Ilman Neil Tennantia. Prozacin avulla. BBC:n dokumentissa vuonna 1995. Ei suositella niille, jotka haluavat pitää idolinsa idoleina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Prozac-höpinöiden toinen osa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!